En ole koskaan ollut välinpitämätön muita ihmisiä kohtaan. Muutama vuosi sitten muutin pienestä kylästä Helsinkiin. Yhä en ymmärrä, miten joku vain kulkee ohi ihmisen, joka kaipaa apua, tai miten voidaan heittää nainen ja hänen lapsensa ulos vuokra-asunnosta, kun heillä ei ole varaa maksaa vuokraa. Tietysti, poikkeuksiakin löytyy. Tämä tapahtui vuonna 2007. Olin palaamassa kotiin töistä. Matkalla poikkesin Prismaan. Oven edessä seisoi nainen ja pieni poika. He kiinnittivät heti huomioni. Äiti näytti väsyneeltä ja hermostuneelta.
“Mitä sinä haluat?” hän tiuskaisi pojalleen.
“Äiti, minulla on nälkä,” poika sanoi hiljaa.
Lähettyvillä asteli perheitä lapsineen, suuri ruokakassi kummassakin kädessä. Poika oli pukeutunut ohueen takkiin oli selvää, että hän oli todella nälkäinen. Äiti näytti menettävän malttinsa ja työnsi poikaa hieman. Sitten hän huusi, että lapsi oli pilannut koko hänen elämänsä. Näiden sanojen jälkeen nainen poistui kiireesti, jättäen pojan yksin. Olin todella ymmälläni hänen käytöksestään. Kun poika ymmärsi, että äiti oli poissa, hän istahti penkille ja alkoi itkeä. Se ei ollut riehakasta itkua, vaan hiljaista, hylätyn lapsen itkua.
Poika herätti minussa suurta myötätuntoa, mutta toivoin, että hänen äitinsä palaisi hetken kuluttua. Puolen tunnin odottelun jälkeen ketään ei tullut ja äitiä ei näkynyt. En enää kestänyt katsoa, joten menin pojan luo ja yritin rauhoittaa häntä. Aluksi tuntui oudolta lähestyä vierasta lasta, sillä Suomessa ihmiset saattavat herkästi epäillä pahinta. Mutta todellisuudessa ketään tuntunut kiinnostavan. Poikaa hieman pelotti puhua kanssani, mutta kun hain vartijan paikalle yrittämään löytää pojan äitiä, hän alkoi keskustella kanssani. Sain tietää, että hänen nimensä oli Markku ja hän oli viisi vuotta vanha. Sillä välin kävin ostamassa kaupasta pojalle ruokaa. Aluksi hän kieltäytyi syömästä, mutta alkoi pian ahmia ruokaa nälkäisenä.
Myöhemmin selvisi, ettei poika ollut syönyt koko päivänä. Äiti oli kadonnut tuntemattomaan suuntaan, eikä minun auttanut muu kuin ilmoittaa asiasta viranomaisille, jotta he voisivat etsiä pojan vanhempia. Tunsin kuitenkin, ettei tarinani tämän pojan kanssa ollut vielä ohi. Onneksi minulla oli ystäviä kaupungin sosiaalipalveluissa, joten pystyin seuraamaan hänen kohtaloaan. Myöhemmin paljastui, että nainen kasvatti poikaansa yksin, sillä lapsen isä oli jättänyt perheen. Ennen poikansa syntymää hänellä oli töitä, mutta raskaus oli hänen sanojensa mukaan “pilannut kaiken”. Hän toisti tätä pojalleen yhä uudelleen. Lopulta äiti löytyi. Hän sanoi päättäneensä, että lapsi oli taakka ja jättänyt tämän tarkoituksella. “Kyllä viranomaiset vievät hänet lastenkotiin, se on ihan hyvä niin.”
Poika itki ja pyysi äitiään ottamaan hänet kotiin, mutta äiti oli jo tehnyt luopumisilmoituksen. Poika otti sen raskaasti.
Kului kaksi vuotta, ennen kuin adoptoin Markun. Ennen sitä jouduin selvittämään monia paperiasioita, minkä vuoksi pojan oli asuttava jonkin aikaa lastenkodissa. Kävin häntä katsomassa säännöllisesti ja vein tuliaisia. Muutamat ystäväni kyselivät, miksi haluaisin vieraasta lapsesta huolehtia.
Aika kului nopeasti. Huomasin tuskin, miten pojasta kasvoi minun poikani. Minä en tule koskaan katumaan sitä, että otin Markun elämääni. Se opetti minulle, miten pienelläkin teolla voi olla jonkun elämässä valtavan suuri merkitys.
