Yhtenä yönä juuri ennen lomaa, mieheni ehdotti unenomaisesti, että viettäisimme kesän hänen vanhempiensa mökillä järven rannalla Pohjois-Savossa. Perheessämme asui kaksi lasta: 9-vuotias Kaarina, joka vietti koko kesän lomalla, ja seitsemänkuinen vauva, pieni Orvokki, jonka ajateltiin viihtyvän raikkaassa ulkoilmassa paremmin kuin Helsingin tukahduttavassa kaupungissa. Mieheni vakuutti – hänen vanhempansa eivät pahoittaisi mieltään, vaan ilahtuisivat nähdessään lapsenlapsiaan, ja lisäksi ymmärtäisivät kyllä, miten uuvuttavaa arki pienten lasten kanssa voi olla. Luulin, että tämä olisi tilaisuus meille kaikille, ja suostuin tuohon tarunomaiseen ehdotukseen.
Ajan kuluessa kävi ilmi, kuinka raskaasti unet voivat erehtyä…
Mieheni ja appiukko eivät oikeastaan halunneet jäädä sinne mökkikylän sumuiseen maailmaan. Heti arjen koittaessa he palasivat töihinsä ja piipahtivat vain viikonloppuisin mökille, odottaen pöytää katettuna, taloa siistittynä, ja ylipäätään kaikkea sellaisessa rauhaisassa höyryssä, joka olisi heille ansaittua rentoutusta työviikon jälkeen. Viikolla minä olin siellä lapsien ja anoppini kanssa, kuin outo perhonen laskeutuen sinne, missä kukaan ei odottanut.
Kaarinalta kului vain hetki, kun hän oli saanut pienen hirsitalon mullin mallin, niin että minun täytyi seurata hänen liikkeitään kuin näkymätön vahtikoira. Orvokki pysytteli vielä sylissä, ja sen lisäksi, että hoidin hänen uniaan ja ruokailuaan, piti myös yrittää huolehtia omasta hyvinvoinnistani, jotta maitoa riittäisi. Sellaista jännitystä ja väsymystä en ollut koskaan tuntenut Helsingissä, eikä luonnon harmonia ollut minulle tarjolla.
Työt anopin kanssa jakautuivat oudon selvästi hän hukkui kasvihuoneisiin ja kylvöihin, ja minä uin kodin askareissa ja kokkaamisessa. Lapsia päätimme vahtia vuorotellen, mutta yöt olivat raskaita: ruokittiin Orvokkia ja aikainen nukkumaanmeno tuli luonnostaan yleensä jo yhdeksältä illalla. Anoppi jatkoi puutarhassa myöhään, kyykkien perunoiden joukossa, vaikka minä kysyin joka ilta, tarvitsiko hän apua mutta vastaus oli aina kuin sumun takaa, ei kiitos.
Kärsin hiljaa outojen kotitöiden keskellä mökkielämässä ja kuvittelin, että minulla ja anopilla oli hyvä yhteisymmärrys, kuin hiljainen sopimus järven rannalla.
Totuus paljastui kuin sumuverhon takaa, kun mieheni, viikonloppuvierailulla, vei minut sivummalle ja kertoi kummallisesti, että hänen äitinsä oli loukkaantunut minulle. Hän oli uupunut perennapenkissä, eikä ollut saanut apua minulta, nukkui muka aina kun häntä tarvittiin. Mieheni lainasi suoraan äitinsä sanoja: hyvä miniä nousisi kaksi tuntia ennen anoppia ja menisi nukkumaan kaksi tuntia myöhemmin.
Lisäksi häntä harmitti, ettei lasten vuoteita oltu pedattu päiväunien jälkeen, mikä hänen mielestään rikkoi mökin tärkeitä hygienia-sääntöjä.
Ehkä en ole täydellinen mökin emäntä, mutta en ymmärrä miksi minun tulisi uuvuttaa itseni rivakkaan perunamaahan vain miellyttääkseni anoppia, varsinkin kun koko kesä tuntui kuin oudolta unelta, jossa kaikki logiikka ja odotukset muuttuivat höyheniksi ja sinileväksi järven pinnalla.
