Viimeisten kolmen kuukauden ajan minä ja veljeni olemme riidelleet äitimme takia asian on päätynyt oikeudenkäyntiin asti. Äidin aivohalvaus muutti kaiken. Hän ei enää pärjää yksin, unohtaa arjen asiat, tarvitsee jatkuvasti seuraa ja hoivaa. Vastuu jäi minulle. On kuin huolehtisin pienestä lapsesta. Minulla on työ, koti ja oma perhe. Miten voin irrottautua? Tarjosin, että veisin äidin hoitokotiin, mutta veljeni suuttui ja syytti minua kovasydämisestä kohtelusta. Samaan aikaan hän ei itse ole valmis ottamaan äitiä luokseen hän asuu vaimonsa kanssa heidän asunnossaan Helsingissä.
Olimme ennen tiivis perhe, neljä henkeä. Minä ja veljeni vuoden ikäero vanhempamme saivat meidät myöhään. Nyt olen 36, veljeni 35 ja äiti 72. Isän kuolemaan asti kaikki oli hyvin.
Sitten veljeni muutti opiskelemaan Turkuun ja jäi sille tielle, avioitui. Minä palasin Helsinkiin, asettuin tänne, asuin aluksi vanhempieni kanssa. Kun menin naimisiin, muutimme puolisomme kanssa vuokra-asuntoon. Haaveilimme omasta asunnosta ja lapsista, kuten moni muukin.
Kaksi vuotta sitten isäni kuoli, ja äiti jäi yksin, surulliseksi ja ikävöiväksi. Hän vanheni hetkessä. Sairaudet alkoivat painaa, ja puoli vuotta sitten tuli aivoinfarkti. Luulin menettäväni äidin. Aluksi hän ei kunnolla puhunut, jalat ja kädet eivät toimineet. Myöhemmin fyysinen kunto parani, mutta henkinen puoli ei.
Lääkärit sanoivat, että osa vahingoista oli pysyviä. Niinpä muutin puolisoni kanssa äidin asuntoon Mellunmäkeen. Vaihdoin työni etätyöhön, että olisin lähellä äitiäni. Häntä ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Kun liikunta parani, elämä ei silti helpottanut.
Hän änkytti, eksyi, meidän piti juosta hänen perässään, etsiä kaupasta tai lähikaduilta. Hän itki ja sanoi, että isä odottaa häntä jossain. Yöt olivat rauhattomia, pelkäsinkin, että hän katoaisi. Omaa työtäni en saanut tehdyksi kunnolla, en pystynyt keskittymään. Puolisoni ehdotti, että äiti vietäisiin hoitokotiin.
Se maksaa paljon, jopa yli 3 000 euroa kuussa, mutta jos talous sallii, hoito olisi hyvää. Puolisoni kysyi: “Sinulla on veli, osallistuuko hän kuluihin?” Ja se oli täysin oikein.
Pohdin asiaa pitkään, kunnes ymmärsin, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kuinka kauan tätä jaksaa? Hoitokodissa äidillä olisi hoitoa ja lääkäri saatavilla ympäri vuorokauden. Kävimme katsomassa paikkaa kallis, mutta muuta ei oikein voi.
Soitin veljelleni ja kerroin suoraan kuinka asiat ovat. Toivoin, että hän ymmärtäisi tilanteen. Mutta sen sijaan hän suuttui raivokkaasti.
“Oletko järjiltäsi? Aiotko tosiaan viedä oman äitisi vanhainkotiin? Kaikki siellä ovat vieraita. Et voi tietää, miten häntä siellä kohdellaan. Olet tunteeton! Vai haluatko vain päästä hänestä eroon?”
Yritin selittää, turhaan hän ei kuunnellut. Jatkoin äidistä huolehtimista, kunnes aloin tuntea, etten enää jaksaisi yksin. Otin asian taas puheeksi. Veljen kanta pysyi.
En haluaisi tehdä tällaista omalle äidilleni. Hän kasvatti meidät, hoiti ja rakasti, vaikka hänkin tuskin helpolla pääsi ja ei koskaan valittanut. Meidän molempien vastuulla tämä pitäisi olla, miksi juuri minun?
Sanoin veljelleni, että jos hoitokoti ei sovi, hän voisi ottaa äidin luokseen ja näyttää omat myötätuntonsa.
“Minä asun vaimoni kanssa hänen asunnossaan, kuinka voisin pyytää häntä huolehtimaan anopista?” hän vastasi.
“Niin, mutta minun puolisoni pystyy elämään äidin kanssa miksi sinun vaimosi ei?” “Te asutte jo äidin kanssa, se on eri asia.”
Sanoin, että voisin irrottautua nyt silloin hän ja hänen vaimonsa voivat tulla. Veljeni empi, perusteli työllään, eikä voinut kuulemma ottaa vastuuta. Minua hän syytti, että haluan vain päästä eroon äidin hoitamisesta.
Elämästä tuli painajainen. Lopulta ymmärsin, että hoitokoti on helpotus meille kaikille. Mutta pelkään, että olen kiittämätön tytär. Puolisoni kannustaa hoito olisi hyvää, meidän pitää myös elää omaa elämäämme.
Annoin viikon aikaa veljelleni. Jos hän ei tule, päätän itse. On parempi näin kaikille apua ja hoivaa äidille, mutta myös rauha meille. Vain minä oikeasti tiedän, miltä tuntuu hoitaa sairasta läheistä. Helppo on neuvoa ulkopuolelta. Olen kyllästynyt selittelemään.
Joskus täytyy tehdä vaikeita päätöksiä, jotka tuntuvat raskailta, mutta auttavat kaikkia. Tärkeintä on muistaa, että rakkaus ei aina tarkoita uhrautumista joskus huolenpito on parhainta etäältä, kun se on ammattilaisten käsissä. Jokainen perhe joutuu ajallaan kohtaamaan tämän ja silloin ymmärrys ja jakaminen on arvokkainta, niin äidille kuin meillekin.
