Tänään, kun täytän 66 vuotta, kerroin lapsilleni, etten aio viettää loppuelämääni lastenlasten hoitajana.
He kaikki istuivat vastapäätä minua olohuoneessa ja katsoivat kuin olisin juuri ilmoittanut liittyväni sirkukseen. Vanhin tyttäreni, Aino, oli pudottaa kahvikuppinsa. Poikani, Ville, riisui silmälasinsa, aivan kuin se jotenkin muuttaisi kuulemaansa. Nuorin tyttäreni, Kaisa, jäi suu auki tuijottamaan eikä sanonut sanaakaan.
Mitä sanoit, äiti? Aino kysyi hämmästyneenä.
Juuri sen, mitä kuulit. Olen 66-vuotias, enkä aio viettää viimeisiä vuosiani ilmaisena lastenhoitajana. Olen kasvattanut kolme lasta, ja minun osani on nyt tehty, sanoin ja ristissä käteni.
Mutta äiti Ville aloitti.
Ei mitään “muttaa”. Te päätitte hankkia lapsia, ja se oli teidän valintanne. Minä olen jo tehnyt vuodet vaippojen, koulueväiden ja valvomisen parissa, kun odotin teitä kotiin illan riennoista. Nyt riittää!
Kaisa rohkaisi viimein mielensä:
Mitä sitten aiot tehdä?
Istahdin ikivanhaan lempinojatuoliini samaan, jonka he haluaisivat viskata pois, koska “se on jo aikansa elänyt”.
No, olen aloittanut salsatanssin tunnit, varannut risteilymatkan ystävättärien kanssa, ja tiistaisin osallistun maalauskurssille.
Ai niin, ja latasin Tinderin.
MITÄ?! he huudahtivat yhteen ääneen.
Mikäs siinä? Naapuritalon Jorma on oikein mukava mies ja omistaa kaikki hampaat. Lisäksi Jorma osaa laittaa ruokaa.
Aino lysähti sohvalle epäuskoisena.
Ei voi olla totta
Kyllä vain, kultaseni. Minut voi edelleen tulla tapaamaan, mutta ajanvaraustarpeella. Kalenterini on ihan täynnä.
Ville oli edelleen kuin puulla päähän lyöty:
Entäs ne sunnuntain perhepäivät?
Sunnuntaisin on zumbatunti. Mutta voidaan vaikka siirtää…
Odota keskiviikkona on lukupiiri.
Miten olisi joka toinen torstai?
Katsoin kun he vilkuilivat toisiaan hätääntyneinä. Se tuntui aivan mahtavalta.
Tulin sitten hieman vakavammaksi.
Kuulkaa, rakastan teitä sydämeni pohjasta. Ja tulen rakastamaan lastenlapsiani, kun heitä syntyy. Mutta tämä mummo tulee vierailujen aikataululla, ei lastenhoitajan työasu päällä.
Jos toivotte minua hoitamaan lapsia, hinnasto on seuraava:
50 euroa tunnilta,
100 jos pitää vaihtaa vaippoja,
200 jos ovat sairaita.
Äiti, et voi veloittaa meitä! Aino protestoi.
No, teen teille perhealennuksen 30 % vähemmän kuin mitä maksaisitte ammattimaiselle lastenhoitajalle. Ja tilisiirto käy.
Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä.
Lopulta he kuitenkin ymmärsivät.
Nyt he tulevat käymään, auttavat minua, ja kun hoidan lapsia (koska kyllä minä hoidan en ole sydämetön), teen sen halusta, en velvollisuudesta.
Ja kyllä, kävin treffeillä sen naapurin Jorman kanssa.
Hän tekee erinomaista ruokaa.
Missä vaiheessa sinä aloitit vetää rajoja perheesi kanssa?
Vai oletko edelleen mukana kaikessa myöntävästi? Ja tiedättekö mitä? Elämä maistuu nyt paremmalta kuin koskaan. Olen vapaa, juuri itseni näköinen ja haluttu ainakin Jorman mielestä. Lapsetkin ovat alkaneet huomata, että mummon rajat eivät merkitse rakkautta vähemmän, vaan enemmän. He juttelevat kanssani aikuisen tavalla, arvostavat aikaani ja jopa tarjoavat minulle kahvia silloin tällöin, kun tulevat kylään.
Viime sunnuntaina, kun istuin auringonpaisteessa ystävieni kanssa, Aino soitti ja kysyi, voisiko tuoda lapset hetkeksi. Vastasin: “Totta kai, mutta vain jos tulette kaikki, ja minä en vaihda yhtään vaippaa.” Hän nauroi, ja hetken päästä koko perhe ilmestyi pihaan, lapsenlapset juoksivat luokseni kiljuen, Ville toi pullaa, ja Kaisa toi kukkia. Me hymyilimme yhdessä, kaikki omilla ehdoillamme, eikä kukaan pyytänyt enempää kuin toinen oli valmis antamaan.
Silloin tajusin: Loppuelämäni ei ole enää aikataulutettua toisten toiveiden mukaan. Se on täynnä yllätyksiä, rakkautta ja pirskahtelevia hetkiä aivan sellainen, jonka ansaitsen.
Ja ehkä joka toinen torstai sopii sittenkin paremmin ainakin, jos Jorma ei ole luvannut viedä minut salsaan.
Tästä se uusi elämä alkaa.
