Tuskinpa kukaan uskoisi, mitä meidän perheelle tapahtui, ellei se olisi sattunut ihan omien silmien alla. Kaikki lähti käyntiin puoli vuotta sitten, kun rakas ukkimme kuoli, ja jätti meille sievän kerrostaloasunnon Helsingin Kallioon. Kun kuukausi oli kulunut hautajaisista, päätimme koko porukan voimin siivota ukin kämpän ja tehdä siitä myyntikuntoisen villasukat, vanhat kahvilusikat ja loput vuosikertaiset räsymatot sullottiin isoihin jätesäkkeihin.
Iltaa kohti kaikki palasivat kotiinsa, mutta velipoikani, Jari, päätti jäädä yöksi Kallioon, kun kuulemma kaupunkimaisemat inspiroivat. Kello oli varmaan kuuden pintaan aamulla, kun puhelimeni soi ja kuulin kauhun väreilyä hänen äänessään: Tuija, tule heti tänne! No, minä painelin ovesta ulos kuin napakettu ja juoksin hissukseen rappuun. Kun pääsin perille, Jarin naama oli valkoinen kuin juhannusyön taivas ja silmät lautasen kokoiset. Kuului askelten kolinaa makuuhuoneesta, mutta siellä ei ollut ketään. Tunnelma oli sellainen, että suomalainen sisu katosi minusta alta aikayksikön ja molemmat viilettiin ovesta ulos ennätysvauhtia.
Puoli tuntia tarvittiin, että saatiin kerättyä rohkeutta palata. Mutta kun avattiin ovi uudestaan, kaikki ukin tavarat olivat siisteissä pinoissa ja paikoillaan. Siinä ihmeteltiin, uskaltaisiko nauraa vai kaivaa esiin kuumavesipullo. Koko kokemus oli yhtä aikaa helpottava ja todella kummallinen. Päädyttiin sitten myymään koko asunto kiinteistövälittäjän kautta, annettiin avaimet Annikille ja sanottiin onnea matkaan. Onneksi uudet asukkaat eivät ole raportoineet mitään outoja öisiä vieraita toivoa sopii, että ukki viihtyy nyt jossain kirkkaammissa maisemissa. Mutta aina kun muistan tuon yön, käy kylmä väre selkäpiitä pitkin: jos Kallion seinät osaisivat puhua, niiden puhe olisi varmasti silkkaa jännitystä.
