Viikko ennen naistenpäivää, pääsin hädin tuskin ulos oikeussalista. Kyyneleet sumentivat näkökenttäni. Päässäni jyskytti vain yksi ajatus: “Ette ole enää aviopari.” Mietin vain, miksi hän teki tämän minulle mikä rikos minusta oli muka ansainnut tällaisen rangaistuksen?
Mä menin naimisiin jo 18-vuotiaana. Se oli semmoista kiihkeää rakkautta valvottuja öitä ja tunne, ettei ollut ihan oikeasti enää edes tässä maailmassa, vaan leijui jossain korkealla. Viisi vuotta me ehdittiin elää yhdessä, täynnä rakkautta ja läheisyyttä. Hoidin häntä kaikin tavoin: vein aamiaisen sänkyyn, tein aina hänen lempiruokiaan juuri sitä, mitä hän halusi ja pidin kodin siistinä.
Mutta hänen vanhempansa eivät koskaan hyväksyneet minua. Heidän mielestään en ollut tarpeeksi hyvä Suomen pojalle, ja he lupasivat aina löytää jonkun paremman vaimon hänelle. Oli selvää, että tämä vaikutti mieheeni. Näin jo, kuinka hän muuttui hiljalleen hänestä tuli etäinen ja jatkuvasti arvosteleva.
Meidän pojalla oli ikää silloin viisi vuotta. Alkuun mieheni oli todella läheinen ja hellä hänelle, mutta siitäkin suhde viileni. Uskon, että anoppi ja appi alkoivat syöttää hänelle ajatusta, että poika ei olekaan oikeasti hänen (vaikka lapsi on aivan kuin kopio isästään). Ex-mieheni alkoikin viettää enemmän aikaa vanhemmillaan, eikä hän oikeastaan enää asunut kotona. Kun hän sitten välillä tuli kotiin, hän oli aina tyytymätön ja riiteli kanssani. Mä koitin vaan olla reipas ja huolehtiva, pidin itsestäni ja kodista huolta parhaani mukaan.
Yhtenä päivänä mieheni oli niin vihainen, että hän satutti minua fyysisesti suuttuneena. En voinut käsittää, että tällaista voisi tapahtua meille ja silti toivoin vielä, että asiat korjautuisivat. Mutta pian sen jälkeen hän sanoikin, että oli saanut tarpeekseen ja aikoi lähteä. Hän jätti minut yksin poikamme kanssa. Rukoilin, että hän harkitsisi vielä, mutta ei hän halunnut kuunnella.
Rakkaus ei vain lakannut minusta en osannut kuvitella elämää ilman häntä, vaikka erokin oli jo takana. Hän maksaa edelleen pientä elatusmaksua, mutta haluaa kuitin jokaisesta eurosta, jonka käytän. Jos ostan leipää, täytyy lähettää hänelle kuitti. Joudun siis pyytämään entiseltä mieheltäni rahaa ja perustelemaan kaikki ostokset hän ei tunnu haluavan panna penniäkään meidän poikaan ilman tarkkaa kontrollia.
Ex-mies käy poikaa tapaamassa tosi harvoin, ja vielä harvemmin ottaa häntä mukaansa vaikka viikonlopuksi. Mun poika aistii tän negatiivisen ilmapiirin isältään, eikä halua tehdä hänen kanssaan juuri mitään. Ex-mieheni taas syyttää minua siitä, että käännän pojan häntä vastaan. En vain pääse yli tästä erosta itken joka päivä, ja suru on syönyt minua niin, että painokin on pudonnut. Olen masentunut ja välillä tiuskin pojallekin, vaikka tiedän kuinka väärin se on.
Miten muka jatkan tästä, kun sydän on ihan särkynyt? Käyn päivittäin kurkkaamassa ex-miehen someprofiilia, seuraan hänen elämäänsä. Ja sieltä bongasin, että hän on menossa naimisiin uuden naisen kanssa siitä tuli kauhea olo, entistä masentuneempi. Tajuan, miksei hän enää tule käymään ja miksi meidän poikaa ei enää kiinnosta nähdä häntä. Järki sanoo jo, että se on ohi, mutta sydän ei vain pysy mukana. Miten tämän kaiken voi kestää?
