Tämä tapahtui noin puolitoista vuotta sitten, talvella, kun poikani oli viiden kuukauden ikäinen. Appiukkoni veli kysyi, voisivatko hän ja hänen tyttöystävänsä tulla meille viikoksi. No, eihän tuohon voinut kieltäytyä ei sillä, että olisin ollut erityisen innoissani ideasta. Lapsi oli juuri syntynyt, en nukkunut kuin tukkipuu, nälkä jatkuvasti, enkä ehtinyt tehdä mitään ja sitten vielä nämä sukulaiset kolkuttelemassa ovella. Ajattelin kuitenkin, että ehkä he auttaisivat, saisin hieman hengähdystaukoa ja olisi edes seuraa teelle.
No, tulivat sitten paikalle, eivätkä tietenkään tuoneet mitään mukanaan edes pientä helistintä lapselle eivät olleet hankkineet. Meillä on aina ollut tapana, ettei lasten kotiin mennä koskaan tyhjin käsin, näin minutkin on kasvatettu, mutta ehkä tämä oli näiden kohdalla eri tapaus.
He tulivat asioille mutta eivät koskaan tarkentaneet, millaisille.
Minä leikin sitten hyvää emäntää, kokkasin ja siivosin, ja siinä sivussa opin paljon vieraistani. Kaikki meni ihan hyvin muuten, paitsi että sinä useampana päivänä, kun he meillä asuivat, tämä tyttöystävä ei kertaakaan tarjoutunut auttamaan edes sen vertaa, että pilkkoisi perunan keittoon tai kulkisi mopin varressa hiukkaakaan.
Hän lähti aamulla muka hoitamaan asioita, poikaystävä veti hirsiä puoleen päivään, mieheni oli töissä ja minä juoksin ympäri asuntoa pienen lapsen kanssa. Kun hän sitten palasi, parkkeerasi suosiolla sohvalle koko illaksi rentoutui telkkaria katsellen kuin omassa huvilassaan.
Samaan aikaan minä hikoilin, kun lattia oli täynnä loskaa ja kuraa (kiitos Suomen talvi!), piti kokata, syöttää ja pestä lapsi ja samalla moppasin lattioita kuin Mika Häkkinen konsanaan.
Kolmantena päivänä mittani tuli täyteen. Sanoin miehelleni, että nyt riittää, mutta eihän hän osallistunut naisten välisiin kahnauksiin tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään. Neljäntenä päivänä ukkokulta palasi töistä ja nuo onnekkaat lähtivät leffaan.
Nopeasti kokkasin ja syötiin, mutta sittenhän nämä leffatouhut palasivat toivat mukanaan kasan olutta ja naposteltavia, tietenkään mitään imettävälle äidille tarkoitetun herkun puolikastakaan he eivät muistaneet… Edes pulla ois ollut jo jotakin.
Iloinen pariskunta söi hyvin, pakkasi jälleen oluet kainaloon ja lähti elokuviin. Soittivat vielä miehelleni tuu nyt mukaan! Siinä hetkessä kyllä närästyin ja vein tytön syrjään juttelemaan:
Kuule, ihan totta, voisitko edes joskus auttaa vaikka kuorimaan perunat mulla on pieni vauva ja oon vähän loppu. Voisit edes ehdottaa, että jeesaat keittiössä tai hoidat babyä pari minuuttia.
Aiotko nyt rankaista mua? En mä koe, että se on sopivaa! Mäkin olen väsynyt. (Mistähän tuo väsymys, sohvasta kai?)
Anteeksi nyt vaan, mutta sinä olet minun asunnossani etkä toisin päin et siis ole täällä mikään kuningatar.
Mä en kyllä aio tätä kuunnella!
No kuulkaas, rakkaani, nyt laukut kasaan ja mars ulos täältä!
Niinpä he pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtivät. Itse itkeskelin katkerana pitkään sen jälkeen.
Mitäs mieltä olette oliko tuo käytös ihan normaalia?
