Minä ja vaimoni otimme hiljattain asuntolainan hankkiaksemme viihtyisän kerrostaloasunnon aivan uudelta alueelta Helsingistä, joka oli vielä osittain työmaana. “Tämä koti täytyy vihkiä käyttöön! Kukaan ei ole vielä täällä asunut ja miten muuten sen voisi tehdä kuin Jumalan siunauksella?” mummoni puuttui asiaan jo heti alussa. “Totta kai kodin täytyy tulla siunatuksi, ei ole varaa ottaa mitään riskejä. Tarvitsemme onnea, iloa ja vaurautta uuteen asuntoomme”, äitini säesti heti. Vaikka epäröimme ensin, painostus kävi liian suureksi, joten päätimme järjestää kodinsiunaustilaisuuden.
“Se on aivan välttämätöntä”, vakuutteli mummo topakasti. Sovittuna päivänä ovikello soi, ja oven takana seisoi pappi, jolla oli harmaa sivuotsatukka ja pitkä parta. Hänen kaulassaan roikkui suuri hopearisti, ja käsissään hänellä oli suitsutusastia sekä hiukan nuhjuinen laukku. Hän jakoi meille jokaiselle kynttilät ja selitti, kuinka tilaisuus menisi.
“Rakkaat, sytyttäkää kynttilänne ja seuratkaa minua”, pappi ilmoitti juhlallisesti. Tottelimme, odottaen tunnelmallista ja pyhää hetkeä. Mutta kun isäni yritti sytyttää kynttiläänsä, homma ei ottanut onnistuakseen: kynttilä vain savusi, rätisi eikä syttynyt vaikka kuinka yritimme. Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen pappi kiirehti keräämään tavaransa ja laittoi ne nopeasti takaisin laukkuunsa.
“Lähtekää pois täältä, täällä on varmasti jotain pahaa” pappi totesi hämmentyneenä. Hänen äänessään oli outoa kiireellisyyttä. Hän nappasi kassinsa ja poistui nopeasti, jättäen meidät asuntoon ymmällämme.
“Aika omituinen pappi ja vielä oudompi kynttilä”, totesi vaimoni, huomaten kuitenkin, ettei papin oma kynttilä enää temppuillut vaan paloi rauhallisesti.
“Ehkä hänellä oli vain huono päivä, ja siksi koko siunaaminen jäi tekemättä”, äitini yritti keventää tunnelmaa.
“Niin, puhetta kyllä riitti mutta silti poistui vauhdilla. Ehkä siellä, minne hän meni, ei vain ole nettiyhteyttä”, veistelin itsekseni, yrittäen nähdä tilanteen huvittavan puolen. “Ja minne me täältä muka pakenemme? Olemme jo seuraavat viisitoista vuotta sidottuina tähän paikkaan ja sen laskuihin”, hymyilin.
“No, jäämmekö tänne vai etsitäänkö toinen pappi?” mummon ääni palautti meidät arkitodellisuuteen, kun mietimme miten tästä oudosta tilanteesta mentäisiin eteenpäin.
Tämä tapahtuma opetti, ettei täydellistä hetkeä elämälle välttämättä löydy rituaalien kautta. Onni, ilo ja turva rakentuvat pitkälti siitä, että elämme arkea yhdessä eivätkä kynttilät tai ulkoiset seremoniat sitä voi yksin taata.
