Kun perheessä vietetään häitä, se herättää suuria tunteita kaikissa. Avioliitto tuo mukanaan iloa ja jännitystä perheelle.
Jostain syystä ihmiset katsovat asioita usein vain yhdeltä kantilta, vaikka kaikella on kaksi puolta, aivan kuin kolikolla.
En minä usko, että avioliitto olisi mikään kamala asia. Mutta monella naisella on vieläkin käsitys, että onni löytyy vain naimisiinmenosta ja perheen perustamisesta. Nuoret tytöt eivät usein ymmärrä, mitä avioliitto todella tarkoittaa ja mitä kaikkea se vaatii.
Heidän suurin toiveensa on päästä naimisiin ja sen jälkeen kuvitellaan, että kaikki järjestyy itsestään.
Kerron teille omasta kokemuksestani. Minäkin aikanaan luulin, että kun menen naimisiin rakastamani miehen kanssa ja saan hänen kanssaan lapsen, olen maailman onnellisin ihminen.
Mutta valitettavasti avioliitto toi elämääni myös paljon uusia haasteita. Emme edes ehtineet alkaa säästää asuntoa varten, kun sain tietää olevani raskaana. Nykyään lapsen saaminen on usein todella kallista.
Olimme iloisia raskaudestani. Mieheni pyöritti omaa yritystä ja minä olin äitiyslomalla ja kärsin valtavasta taloudellisesta epävarmuudesta. En edes puhu säästämisestä asuntoon. Äitiyskin oli minulle raskasta. Poikamme oli levoton, sairasteli paljon, en saanut kunnolla nukuttua, ja hermoni olivat aivan riekaleina. Jossain vaiheessa mielessäni kävi jopa ajatus paeta koko tilannetta. Ei jokainen nainen ole luonnostaan kodin ja perheen kantava voima.
Olisinpa tajunnut tämän aiemmin. Poikamme täytti kaksi, kun mieheni menetti yrityksensä. Hän vaipui syvään epätoivoon. Siellä missä on epätoivoa, siellä on yleensä myös pullo kirkasta. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ohjat omiin käsiini. Vein pojan päiväkotiin ja hankin itselleni kaksi kokopäiväistä työtä. Toin perheen elannon, kun mieheni nukkui humalassa sängyssä. Se oli niin raskasta ja uuvuttavaa, että välillä teki mieli huutaa. Jos olisin ollut yksin, en olisi pelännyt väsymystä tai rahanpuutetta enkä huolta omasta jaksamisestani.
Eräänä päivänä pyysin anoppiani puhumaan pojalleni, että hän vetäisi miehensä takaisin ruotuun. Eihän suomalaiseen mieheen kuulu luovuttaa ja jättää perhe vaille elantoa. Samalla paljastin sydämeni anopille: kerroin, miten vaikeaa minulla oli, miten en jaksanut ja olin ihan loppu.
Olisin toivonut tukea, lämpimiä sanoja. Mutta anoppini totesi vain: “Kuule tyttö, et sinä ole ainoa, jolla on rankkaa. Mutta nainen kestää, niin sen kuuluu mennä. Ei nainen saa olla heikko.”
“Yleensä nainen on se liima, joka pitää perheen kasassa. Sulje siis suusi, kun tekee mieli huutaa, ja peitä silmäsi, kun itkettää. Mikä osa sinulle lankeaa, se sinun täytyy hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Ei tässä valittaminen auta!”
Kyllä hänen sanansa sattuivat kuin puukonisku sydämeen.
Hänkin on nainen, tiedän että hänelläkin on vaikeaa. Hänen miehensä on laiska, mutta tukemisen ja avun sijaan hän kehotti vain sietämään ja suhtautumaan elämään kuuliaisesti. Mutta kuinka kauan ihminen voi vain kestää? Elämä on vain yksi, ja sen toivoisi elävän iloisesti ja onnellisena, vaikka esteitä tulisikin vastaan. Ei naisen osa ole aina pelkkänä kestää, vaan myös iloita ja olla rakastettu.
