Tämä tapahtui yhdessä suomalaisessa peruskoulussa vuonna 1986. Ne ainoat todistajat, kahdeksanvuotiaat lapset, eivät koskaan puhuneet asiasta kenellekään siksi tapahtumat jäivät täysin salaisiksi. Edes vanhemmat, jotka ehkä arvasivat mitä oli tapahtunut, eivät nostaneet meteliä. Kukaan.
Itse sain kuulla koko tarinan opettajalta. Hän kantoi mukanaan muistojen raskaita kahleita ja syyllisyyttä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän oli toiminut kovin jyrkästi. Tilanne oli todella epämiellyttävä en vieläkään tiedä, miten siihen olisi pitänyt suhtautua.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä muut ajattelevat…
Pieneen pohjoispohjalaiseen kyläkouluun saapui uusi nuori opettaja vastavalmistunut, vasta 22-vuotias, sydän täynnä intoa ja pää pursuamassa ideoita. Hän haaveili ensimmäisestä omasta luokastaan ja tahtoi näyttää kaikille sekä ammattitaidossaan että ihmisenä miten paljon pystyi.
Alku sujuikin hyvin. Hän sai opettaa luokkaa, jonka oppilaat oli valittu tarkoin toisen rinnakkaisluokan ollessa erikoisluokka. Kaikki kehittyivät nopeasti ja kurikin pysyi, mikä miellytti sekä vanhempia että rehtoria.
Kolmenkymmenenviiden lapsen joukkoon mahtuu aina pari koettelevaa tapausta, ja sellaiset löytyivät myös tästä luokasta. Johanna-Maria, nimitetään häntä nyt näin, löysi tavallisesti keinot tulla toimeen kaikkien kanssa. Hän innosti hankalimmatkin mukaan ja sai heidät tuntemaan kuuluvuutta luokassa. Yhtä lukuun ottamatta.
Antti syntyi rikkinäiseen perheeseen. Hänen äitinsä ei juuri puuttunut poikansa arkeen: ruoka pöydässä riitti, muusta ei väliä. Niinpä poika kasvoi kuin puolivilli heinikko; ei tahtonut liittyä toisiin lapsiin, ei ollut kiinnostunut kavereista tai aikuisista.
Johanna-Maria yritti kaikin tavoin rakentaa suhdetta Anttiin, mutta auttoi turhaan. Poika teki kaiken päinvastoin. Hän istui välillä koko tunnin pulpetin alla väännellen ilmeitä muille, sai muut nauramaan, kiroili kovaan ääneen, haukkui muita ja ajoi etenkin tytöt kyyneliin. Välitunneilla hän tupakoi pihan perällä sellaista eivät edes yläkoululaiset uskaltaneet tehdä julkisesti.
Jos joku huomautti, Antti jupisi vain uhmakkaasti:
Mitä sitten? Mitä aiot tehdä?
Kaikkein inhottavinta oli kuitenkin hänen tapansa sylkeä toisten päälle. Jokainen luokassa oli saanut osakseen vähintään yhden sylkiryöpyn. Antille siitä tuntui koituvan erityistä iloa: mitä näkyvämmin sen pystyi hoitamaan, sen parempi.
Johanna-Maria yritti puhua, häpäisi, järkeili kaikki valui Antin selästä kuin vesi hanhen höyhenistä. Poika vain sylki entistä kiivaammin.
Silloin Johanna-Maria otti yhteyttä Antin äitiin. Hän ei normaalisti turvautunut vanhempiin, mutta nyt oli pakko.
Voisitko puhua pojallesi? Hän ei kuuntele minua. On jo sylkenyt kaikkien päälle, kohta vissiin minunkin.
Äiti lupasi auttaa ja löi poikaa tuhkakupilla. Seuraavana päivänä Antin kasvot olivat mustelmilla ja katse täynnä vihaa.
Sinä samana päivänä hänen hyökkäyksensä laajenivat nyt hän sylki käytävällä, ensin piilossa ja nopeasti, sitten suoraan päin kasvoja. Hänestä oli selvästi tullut pelottelua nauttiva sadisti. Lapsijoukko muuttui hiljaiseksi; joku itki, muutama tärisi inhosta, mutta Antti nautti saadusta reaktiosta törkeästi. Joskus hän suuntasi sylkensä jopa yläkoululaisiin, uhmasi kaikkia vaistojansa.
Vanhemmat oppilaat ottivat hänet muutaman kerran kiinni, pyörittelivät ja pamauttivat. Antti vain juoksi pois, kääntyi, ja huusi takaisin ronskimpaa kiroilua kuin railsaeman laivaristeilyllä.
Toisen luokan poika oli saanut tarpeekseen kaikilta.
Huippuhetki koitti, kun Antti kiipesi portaikkoon ja sylkäisi makeasti maantiedon opettajan päälle. Opettaja ei edes tajunnut, mutta kymppiluokan pojat näkivät ja kävivät Antin kimppuun niin, että poika piti viedä terveydenhoitajalle.
Johanna-Maria, tämä loppuu huonosti, varoitti terveydenhoitaja kylmästi, kun poika oli taas paennut luokkaan.
Olen yrittänyt kaiken, mutta hän ei tottele. Lisäksi hänestä tulee vain vihaisempi.
Toiset lapset ymmärtävät vain omaa kieltään, mietti terveydenhoitaja hiljaa.
Pitäisikö siis sylkeä takaisin, että asia menisi perille? opettaja tokaisi kiukkuisena.
En tiedä…
Siinä jäi lauseet ilmaan, mutta ajatus jäi Johanna-Marian mieleen hautumaan.
Hetken Antti hiljeni pieksäminen tuotti ehkä tuloksia mutta pian hän palasi entiseen tyyliinsä.
Eräänä päivänä eräällä tytöllä oli syntymäpäivä. Hän toi tarjolle Fazerin suklaata, jakoi kaikille ja sai onnittelut. Antti valitsi silläkin hetkellä sylvekkeen ja osui juhlatyttöä suoraan kasvoihin. Tyttö alkoi tietenkin itkeä ja Antti seisoi rinnalla ylpeänä, katseessa kysymys: Ja mitäs nyt, opettaja?
Silloin Johanna-Marialla napsahti.
Hän kutsui Antin luokan eteen. Lukitsi oven takanaan, katseli oppilaita hetken intensiivisesti ja sanoi:
Nouskoot ne, joiden päälle Antti on joskus sylkäissyt.
Lähes kaikki nousivat.
Olemme selittäneet ja pyytäneet, ettei sylkeminen ole sopivaa, mutta Antti ei ymmärrä. Nyt me opetamme hänelle, miltä se tuntuu. Saatte jokainen tehdä teon, joka ei tavallisessa elämässä olisi mitenkään hyväksyttävää. Nyt jokainen sylkäisee Anttia kertaalleen. Ehkä hän tästä ymmärtää.
Lapset astuivat hiljaa kohti nurkkaan perääntynyttä Anttia. Hän yritti oven taakse ja jäi seinän ja lavuaarin väliin, jossa muut sylkivät häneen, osa hämillään, osa vakuuttavana. Suurin osa osallistui ensin yksi ryhmä, sitten toinen. Ilmassa ei ollut iloa. Ei kukaan puhunut.
Luokassa kuului vain Antin nyyhkytys.
Kun lapset istuivat takaisin paikoilleen, Antista saattoi nähdä, ettei hän koskaan unohtaisi. Hän istui lattialla, päätään suojaten, itkien hiljaisesti niin, että syljet valuivat poskia pitkin.
Johanna-Maria katsoi lapsia pitkään. Hiljaisuus täytti luokan.
En tiedä teistä, mutta minua hävettää. Itseäni, häntä, meitä kaikkia.
Kaikki painoivat katseensa alas.
Muistakaa tämä päivä hyvin. Älkää koskaan enää nöyryyttäkö ketään tekojenne tai sanojenne kautta, Johanna-Maria sanoi matalalla äänellä. Tiedätte nyt, mihin sellainen voi johtaa.
Hän avasi oven Antti pakeni puolijuoksua.
En sano, että tämä jääköön meidän salaisuudeksemme. Luotan siihen, että ymmärrätte itsekin, Johanna-Maria lisäsi hiljaa. Saa lähteä.
Antti katosi loppupäiväksi. Ei tullut seuraavanakaan.
Opettaja päätti mennä hänen kotiinsa. Valmistautui vaikeaan keskusteluun, mutta äiti ei tiennyt mitään.
Antti on oudolla tuulella itkee vain, ei tahdo kouluun, äiti selitti.
Saisinko puhua hänen kanssaan? opettaja kysyi.
Äiti johdatti hänet pojan huoneeseen. Antti sukelti heti peiton alle.
Tiedän, että nyt on paha olla, Johanna-Maria sanoi laskien kätensä pojan päälaelle. Saattaa pelottaa, että kaikki nauravat.
Antti ei sanonut mitään.
Mutta et sinä mikään pelkuri ole? Ehkä jotkut nauravat, mutta eivät he sinua satuta.
Hiljaisuus.
Ehkä haluaisit mennä toiseen luokkaan jos uusi porukka sattuisi pitämään sylkemisestä?
Antti pomppasi pystyyn:
En koskaan enää sylje! Ei tarvitse siirtää! huusi hysteerisesti.
Siinä tapauksessa hyvä. Muut lapset ovat huolissaan, kun et tule kouluun.
Antti laski päänsä, ei vastannut.
Nähdään huomenna, Johanna-Maria pörrötti pojan tukkaa.
Huomiseen, vastasi Antti hiljaa.
Kun Antti palasi luokkaan, kukaan ei puhunut tapahtuneesta. Sylkeminen loppui siihen kertaan.
Myöhemmin opettajat ihmettelivät, miten tiivis yhteishenki oli syntynyt. Joku sanoi:
Heissä on jotain erityistä, kuin sama salaisuus yhdistäisi.
Tai ehkä heillä on joku suuri synkkä salaisuus, nauraa toinen, luullen vitsailevansa.
Johanna-Maria ei enää palannut kouluun, vaan siirtyi toiselle paikkakunnalle. Hän kantoi tapahtunutta mielessään vuosia peläten, että oli ollut liian ankera, ja vahingoittanut lapsia pysyvästi.
Kerroin hänelle, että kannattaisi selvittää, mitä Antille myöhemmin kävi, ehkä se rauhoittaisi hänen mieltään.
Hän tekikin niin.
Antin äiti meni uusiin naimisiin kun Antti oli kuudennella. Uusi isäpuoli oli reservin majuri ja laittoi Antin oppikouluun. Nyt Antti on nelikymppinen, toimii upseerina. Hän pitää yhteyttä moniin lapsuuden tuttuihin, käy lapsuuden kaupungissa.
Ja vanhojen luokkakavereiden tapaamisissa ei kukaan koskaan mainitse tuota tarinaa. Ei edes vitsinä. Ehkä ovat vain unohtaneet…
