Rakastuin Ailaan ensisilmäyksellä, heti kun näin hänet ensimmäisen kerran. Olin täysin lumoutunut hänen kauneudestaan ja viehätysvoimastaan. Ajattelin olevani uskomattoman onnekas saadessani rinnalleni niin älykkään, viehättävän ja aidon suomalaisen tytön siksi en epäröinyt hetkeäkään kosia häntä.
Päätimme muuttaa yhteen Helsingin keskustan laidalle. Aila kertoi suoraan alusta asti, ettei hän erityisesti pidä kotitöistä. Hän halusi omistautua uralleen ja jakaa arjen askareet reilusti puoliksi. Se kuulosti minusta oikeudenmukaiselta, joten suostuin epäröimättä en arvannut silloin, millaista tulevaisuudesta tulisi.
Kotityöt jaettiin selkeästi: minä tiskasin ja imuroin, Aila hoiti pyykit ja ruuanlaiton. Hän vakuutti pärjäävänsä hienosti töissä ja kotona. Luotin häneen, enkä painostanut tarjoutumaan enempään.
Kuuden kuukauden kuluttua näin kuitenkin, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan. Ailan työura ei edennyt odotetusti, vaan hän teki osa-aikahommia pienessä startupissa töölöläisessä toimistossa, palkka tuli epäsäännöllisesti ja työajat heittelivät. Rahat Aila kulutti lähinnä omiin menoihinsa uusiin talvikenkiin, kahviloiden oat latteiihin ja kuntosalijäsenyyteen. Sillä välin paiskin itse töitä aamusta iltaan Pasilan toimistolla, mutta kotona kotitöiden tasajako jäi yhä enemmän minun vastuulleni. Aila sen sijaan muistutti vuoroin puoliksi jaetuista askareista, mutta omiinsa hän suhtautui yhä huolettomammin.
Aluksi hän hoiti omat hommansa tunnollisesti, mutta vähitellen into hyytyi. Koti muuttui yhä sotkuisemmaksi silitystä odottavia Marimekon pinoja lojuin kaikkialla. Yllätyksekseni Aila syytti minua, että minun pitäisi auttaa enemmän. Se sattui. Oli tuskallisen vaikeaa yrittää selvitä töistä, perheestä ja kotitöistä olin aina pitänyt kiinni meidän yhdessä sopimastamme jaoista.
Ajattelin, että vauvan syntymän jälkeen kaikki muuttuisi. Kuvittelin, että Aila huolehtisi kodista ja lapsesta äitiysloman aikana. Mutta todellisuudessa tilanteen paheni. Joinakin päivinä tuntui, että olisin pärjännyt paremmin yksin. Riitely oli nyt arkipäivää eikä kotona enää ollut juurikaan rauhaa.
Koetin ymmärtää Ailan näkökulman. Halusin empatiaa, yritin asettua hänen asemaansa mutta en silti pystynyt karistamaan tunnetta, että omat tarpeeni unohtuivat täysin. Teen ylitöitä töissä, hoidan illalla kodin, ja samaan aikaan pitäisi jaksaa kotikasvatus ja ruuanlaitto. Lopulta kaipaan vain hetkeä hengittää, olla rauhassa.
Pohdin usein, mitä Aila tekee päivisin äitiyslomalla, miksei ehdi laittaa ruokaa tai siistiä olohuonetta. Vauvamme on vasta kaksikuinen ja nukkuu suuren osan päivästä uskon että edes osa kotitöistä olisi hoidettavissa siinä ajassa. En voi olla miettimättä, miten selviämme, jos saamme joskus toisen lapsen. Haluaisin uskoa tasa-arvoon ja toistemme tukemiseen, mutta tuntuu ettei Aila jaa käsitystäni.
En tahdo rikkoa perhettämme rakastan lastamme yli kaiken. Mutta tunnen todella olevani jaksamisen äärirajoilla. En tiedä kuinka jatkaa enää. Kenen puolella sinä olisit tässä tarinassa?
