Kaikki näytti olevan kunnossa. Ultraäänessäkin sanottiin, että vauva oli täysin terve. Mutta synnytys oli vaikea. Sain tyttären mutta hänellä oli ongelmia. Niin vakavia, että lääkärit yrittivät saada minut luopumaan hänestä.
Pieni tyttö oli keskoskaapissa. Kun Eero, mieheni, tuli katsomaan meitä, lääkäri sanoi hänelle suoraan, että vauva ei ehkä selviä, ja jos selviääkin, hän olisi meille vain taakka. Eero mietti pitkään ja lopulta päätti, että olisi parempi jättää hänet, ettei oma elämä menisi pilalle. En sanonut mitään olin niin pohjalla, etten jaksanut kyseenalaistaa mitään.
Juuri ennen kotiutumista sanoin kuitenkin, että en aio koskaan hylätä tytärtäni. Siinä vaiheessa Eero pakkasi tavaransa ja lähti. Palasin kotiin vauvan kanssa tyhjään asuntoon. Olin yksin. Päätin, että taistelen tytön puolesta loppuun asti. Kiersin sairaalat ja lääkäreiden vastaanotot, tartuin jokaiseen mahdollisuuteen. Kaiken uhalla jaksoin ja se alkoi tuottaa tulosta.
Minua tuki moni muu suomalainen äiti, joilla oli myös sairaita lapsia. Eräänä päivänä tapasin sairaalassa miehen, Lauri nimeltään. Hän kertoi oman tarinansa: vaimo oli lähtenyt nuoremman miehen matkaan, lapsia ei ollut, ja hän vietti päivänsä aika yksin.
Lauri katsoi pientä sairasta tytärtäni sellaisella hellyydellä, että liikutuin ihan kyyneliin. Hän auttoi meitä neuvoillaan, omilla taidoillaan ja jopa rahoillaan, siis euroilla auttoi lääkärikuluissa. Ystävystyimme nopeasti, eikä kummallakaan ollut enää mitään tarvetta olla erillään. Lopulta menimme naimisiin.
Nyt tyttäreni voi jo melkein kuin kuka tahansa toinen on melkein terve. Ja on meillä jo toinenkin lapsi, pieni poika, osa meidän perhettä.
