Jostain syystä moni nainen täällä Suomessa tuntuu ajattelevan, että jos on yli neljäkymppinen ja eronnut kerran tai pari, voi yhtä hyvin luovuttaa koko elämän suhteen. Olen itse samassa tilanteessa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäisen kerran nuorena, ja siitä avioliitosta minulla on tytär. Toisen kerran menin naimisiin kolmekymppisenä. Kumpikaan liitto ei kestänyt kahta vuotta pidempään. Jokin miehissä vain ei osunut kohdalleen.
Totta kai toisen eron jälkeen olen tapaillut miehiä, mutta mikään niistä ei johtanut uuteen avioliittoon. Nyt olen 45-vuotias, ja siitä huolimatta mitä elämässä on tapahtunut, uskon yhä, että voin olla onnellinen ja että jossain täällä Suomessa on minun sielunkumppanini. Lyhyesti sanottuna, vain kuukausi sitten kohtasin miehen kadulla. Hän on Mikko, 49-vuotias. Olin kävelyllä puistossa, pukeutuneena siististi ja huolitellusti, ja päätin istahtaa kahvilaan.
Mikko tuli juttelemaan. Hän ei ehkä ollut aivan se mies, josta olin nuorena haaveillut, mutta vaikutti siistiltä ja huolehtivalta. Juttelimme ja hän tarjosi minulle toisen kupin kahvia. Tiedustelin nopeasti, onko hänellä vaimoa tai tyttöystävää vastaus oli ympäripyöreä. Oli päivänselvää, että jokin suhde taustalla häntä sitoi. Siitä huolimatta kutsuin hänet luokseni jatkamaan keskustelua, ehdotin iltateetä ja pullaa, jonka olin leiponut edellisenä päivänä. Tiedän ehkä hullua ottaa vieras mies kotiini. Mutta useampi tuttu näki meidät yhdessä, joten minulla ei ollut syytä pelätä. Mikko ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta.
Kun pääsimme eteiseeni, Mikko katseli ympärilleen, naurahteli ja tokaisi:
Onpa sulla iso asunto. Näyttää siltä, että remontti on viimeksi nähty ainakin viisitoista vuotta sitten.
Esitin, etten tajunnut, mistä hän puhuu. Viimeisin remontti on tosin kymmenen vuoden takaa. Koti on minusta hyvässä kunnossa. Miksi investoisin pelkästään seiniin ja kattoon, kun voin satsata itseeni? Onko se muka väärin?
Tarjosin Mikolle teetä ja pullaa, söimme ja joimme mutta taas hän valitti asuntoni kunnosta. Silloin sanoin suoraan: Miksei asunnon kunto merkitse mitään? Mikset kutsu minua kylään, jos olet niin tarkka siitä? Siinä vaiheessa Mikko hiljeni täysin. Sen enempää ei puhuttu. Hän palasi kotiinsa ja lupasi soittaa viikon päästä.
Viikko kului ei soittoa eikä viestiäkään. Sitten lauantai-iltana, myöhään, hän vihdoin laittoi viestin, että tulisi käymään. Vastasin siihen, että nyt hän saa osallistua remonttiin tapetoitaisiin yhdessä. Yhtäkkiä hän muisti jonkin kauhean kiireellisen asian ja lupasi olla yhteydessä ensi viikolla. Luulenpa, että Mikko on naimisissa ja etsii vain sivusuhdetta vauraamman naisen kanssa. Siihen rooliin minusta ei ole eikä tule. Ei se haittaa. Meidän välillä oli vain hetken ystävyyttä. Tärkeintä on, että uskon vielä löytäväni rakkauden. Haluan sanoa suomalaisille naisille: jos mies ei tee mitään sinun vuoksesi, miksi sinä tekisit mitään hänen vuokseen?
