Päiväkirjani, 14. maaliskuuta
Olen pitänyt kiinni päivittäisestä kävelylenkistäni Töölönlahdella, ja tapani mukaan suuntasin sinne myös tänään. 67 vuoden iässä pienet rutiinit ovat minulle yhä tärkeämpiä, mutta juuri tänään kaiho vanhoihin vuosiin puraisi tavallista syvemmin. Muistelin aikoja, jolloin kaikki tuntui olevan kohdallaan: perheeni oli elinvoimainen, kodissamme soi usein nauru ja yhteiset ateriat. Kaikki kuitenkin muuttui yhdessä hetkessä, kun poikani, jolle työelämä alkoi juuri aueta valoisana, menehtyi äkillisesti hukkumisonnettomuudessa. Kukaan ei koskaan saanut selville, mitä todella tapahtui. Sen jälkeen mieheni sairastui, eikä jaksanut enää arjessa. Hänestä tuli vaitonainen, vietti yhä enemmän aikaa poissa kotoa ja viimein kohtalo puuttui peliin traagisella onnettomuudella. Jäin Marianana yksin jo viisikymppisenä maailmaan, johon en tuntenut kuuluvani.
Eläke on periaatteessa riittävä, mutta yksinäisyys painaa. Onneksi lähelläni asuu Aleksi, naapurin poika, josta on tullut minulle tärkeä. Hän piipahtaa usein kylässä, tuo eloa ja iloa arkeeni.
Eräänä iltapäivänä, palatessani kävelyltä, huomasin ambulanssin kyhjöttävän taloni edessä. Pihalla kohisi hätääntynyt joukko naapureita. Silloin näin Aleksin, joka seisoi itkien paareilla makaavan äitinsä vierellä aneli häntä heräämään. Poliisi puhui kännykkäänsä ja ehdotti, että joku hakisi pojan mukaansa. Minä astuin esiin ja sanoin selkeästi ottavani Aleksin luokseni. Poliisi kirjoitti nimeni muistiin, mainitsi sosiaaliviranomaisten olevan pian yhteydessä. Sisälläni tunsin jo päättäneeni, että Aleksi pysyisi luonani, mutta tiesin ettei valinta kuitenkaan ollut minun.
Lastensuojelusta otettiin yhteyttä vasta kuukauden kuluttua. Sinä aikana ehdimme Aleksin kanssa luoda hiljaisen arjen, josta löytyi lämpöä puolin ja toisin. Keitin hänelle ruokaa, luin iltasatuja ja hyräilin vanhoja suomalaisia kehtolauluja ennen nukkumaanmenoa. Sydämessäni tunsin olevani kuin äiti hänelle. Kun lopulta viranomaiset tulivat käymään, kerroin haluavani pitää Aleksin luonani. He kuitenkin vetoivat sääntöihin, ja vihjasivat iän olevan este. Sanat olivat raskaita kuulla, mutta tiesin sydämessäni, ettei elämäni enää koskaan saavuttaisi rauhaa ilman Aleksia rinnallani.
Hiljaisia öitä, joina mietin menneitä, mutta tänä iltana ainakin täällä on jälleen elämän ääniä.
