Poikani ei ole eronnut, asuu naisystävänsä kanssa, mutta ei saa suunvuoroakaan kotonaan. Joka ikinen kerta kun käyn heidän luonaan, miniäni vaatii ennen oven avaamista vannotusta siitä, paljonko rahaa aion tuoda. Muuten en pääse edes vilkaisemaan lastenlastani.
He menivät naimisiin pari vuotta sitten. En tykästynyt tähän nuoreen naiseen heti ensitapaamisella. Kateelliset silmät ja ahneet sormet ei tehnyt vaikutusta. Tuskin oli sormus sormessa ja vihkitodistus laatikossa, kun jo alkoi väitellä, että kolmion pitäisi panna puoliksi myyntiin ja rahat heidän kimppakämppään, koska onhan se nyt noloa asua vuokralla.
Tapeltiin tästä aiheesta kerran jos toisenkin, koska hei minullakin on tytär, eikä minun miksikään kiintiömummoksi tarvitse ryhtyä vain siksi että poikani nai määrätietoisen naisen. Kakarat saivat hyvät koulutukset ja lähtöpaketin elämään, siitä eteenpäin pitää pärjätä omalla järjellä, kuten minä ja ukko aikoinaan.
Tyttäreni on vielä naimaton, tekee töitä, ja ottaa vastaan elämän haasteet asuntolainakin on harteilla. Hän asui aiemmin luonani ja vuokrasi kämppänsä maksaakseen lainaa, nyt asuu ihan omillaan. Poikani, taas, on sellainen tossukka ettei toista: kaikkeen nyökkäilee vaimolleen, eikä halua asua mun kanssani, kun “vieras ihminen” tulee sitten hänen reviirilleen. Voi itku sentään.
Ei minua houkutellut ajatus muuttaa yhteen, mutta olisin kestänyt, että voisivat säästää aspitililleen. Mutta enhän minä nyt asuntojani mene lahjoittelemaan! Kun lähden ajasta ikuisuuteen, perintö jaetaan puoliksi siitä joutuvat lapset pärjäämään.
Sanoin tämän suoraan miniälleni, säästämättä sanojani. Miksi häntä ei hävetä? “Onko kohtuullista, että asut yksin kolmiossa?” hän parahti. Onpa vaan. Käski poikaani pitämään rouvansa ruodussa, mutta poika mutisi jotain epäselvää takavasemmalta.
En tiedä, kuka poikani isäänsä on tullut. Minä ja mieheni olemme tiukkana, samoin siskoni mutta poika on kuin hylje; mitä sanotaan, siihen suostuu. Ihmettelen kenen taikavoimalla päätyi naimisiin mutta ehkä miniäni oli vain päättänyt, että nyt mennään.
Asuntoriidan jälkeen emme pitäneet miniäni kanssa kovin läheistä yhteyttä. Poikani joskus soitti, mutta käyntikutsua ei herunut kai vaimo kielsi. Sitten sain kuulla, että minusta tulee mummi! Ensimmäinen lapsenlapsi, kyllä siinä vähän heräsi haikeus. Halusin sopia miniän kanssa, vein lahjan ja kakun kylään mennessäni, mutta taas hän alkoi tuskailla siitä, kuinka lapsi syntyy “toisen asuntoon” kuin mikäkin kulkuri. Sama vanha asuntosaaga.
Ei siitä sovinnosta mitään tullut. En viitsinyt riidellä raskaana olevan kanssa, poistuin vähin äänin ovesta. Jos joku on hankala, niin onpa sitten; ihmistä ei vaihdeta. En nähnyt häntä enää loppuraskauden aikana, siitäkin piti selvitä omillani terveyskään ei ollut enää häävi. Sairaalasta kotiin päästyä ei edes soitettu, sain tiedon vauvan synnystä viikon viiveellä poikani suvaitsi ilmoittaa.
Kutsui sitten katsomaan vauvaa ja siinä samassa miniäni ilmoitti, että lahjoja ei tarvitse tuoda, tuo raha suoraan. No, eipä siinä rahat on rahaa, vanhemmat kai tietävät, mitä tarvitsevat. Otin vararahastosta pois, koska ei sitä joka päivä isoäidiksi tulla. Sovittuna päivänä lähdin käymään.
Miniäni nuuskutti postikuorta ovella ja näytti siltä kuin olisin tuonut setelien sijaan setelinkuoria. Kymmenen tuhatta euroa ei kelvannut, ilmekään ei värähtänyt, mutta tyytymättömyys paistoi kuin marraskuun loska. Näin siellä lapsenlapseni: aivan ihastuttava typykkä, poikasen nenä. En jäänyt pitkäksi aikaa, lähdin takaisin kotiin. Eivät enää pyytäneet käymään. Ja minäkään en itsestäni tyrkyttänyt, onhan se perheessä suuren mullistuksen aika.
Kolmen kuukauden hiljaisuus tajusin, ettei sieltäpäin soittoa kuulu. Soitin pojalleni ja pyysin käymään. Ostin jotakin vauvalle ja kakun kahville, ja menin kylään. Miniä otti lahjat vastaan, tuijotti ja tokaisi:
Edellisellä kerralla toivoin, että tajuaisitte kaikki. Emme tarvitse teidän tuomisia, vaan rahaa lapsen kasvattamiseen.
Eli nyt jatkossa pitää joka kerta tuoda paksu kirjekuori, jos haluan nähdä lapsenlasta?
No mitä luulet? Me joudumme asumaan vuokralla, mieheni käy yksin töissä. Olette tehneet lastenlapselleni muutenkin jo tarpeeksi vähän raha olisi ehdottoman tarpeen!
Kurkkuani kuristi kiukusta. Poika seisoi hiljaa, vauva sylissä, eikä sanonut mitään, räpytteli vain silmiään.
Lähdin ovesta en alennu miniän kiristyksen kohteeksi! En aio ostaa aikaa lapsenlapseni seurassa.
Ja niin siinä kävi, että yhteydenpito hävisi melkein vuodeksi. Ei soittoja kummaltakaan suunnalta. Viikko sitten poika lopulta soitti, vihjasi että lapsen syntymäpäivä lähestyy, voisin tulla ja lahjan kanssa. Miniäni nappasi luurin, huusi suoraan minkä summan pitää tuoda kuukausipalkkani verran.
En mennyt, koska ei sellaisia summia säästöissä ollut. Täytyi hyväksyä, ettei minulla ole tätä lapsenlasta eikä oikein poikaakaan. Jos minulla olisi sellainen poika, ei hän katsoisi vierestä kun vaimonsa kiristää äitiään vauvalla. Pärjätkööt sitten suossa yhdessä, minä en maksa pääsymaksuja omalle mummilaretkelleni.
Täytyykin miettiä, mitä teen asunnolleni, ettei vielä kuolemanikaan jälkeen miniäni ahneuksissaan pääse veivaamaan siitä itselleen edes pesukäsinpyyhettä.
