Kaikki, jotka ovat töissä, ymmärtävät varmasti tunteeni, kun ovikello soi ainoana vapaapäivänäni aamulla.
Ennen kuin ehdin edes täysin herätä, mieleeni pomppasi jostain syystä ensimmäisenä ajatus putkiongelmasta, ja säntäsin tarkistamaan, olenko taas tulvinut jonkun. Sekä kylpyhuone että keittiö olivat täysin kuivat, eli eivät olleet alakerran naapureita, joita kastelin puoli vuotta sitten.
Ovikello soittaa edelleen sinnikkäästi, ja menen hiukan unisena ovelle. Avaan oven, ja ensimmäiseksi huomaan useita matkalaukkuja ja muutaman ihmisen niiden takana.
En olisi koskaan tunnistanut sinua kadulla! sanoo vanhempi nainen, jonka äänestä ei oikein tiedä, onko siinä kohteliaisuuden kaiku vai jotain muuta.
Yritän kuumeisesti muistella, kuka nainen on…
Katson tarkemmin naisen seuralaista, joka hymyilee iloisesti ja ojentaa kättä. Taustalla kurkistaa nuoren miehen pää onneksi hän ei lisää mitään tähän arvoitukseen. Mutta nainen jatkaa: No mitä me tässä oven suussa seisoskellaan, päästähän sisälle! Anteeksi, mitä tarkoitatte, että sisälle?
Etkö nyt tunnista enoasi? Minähän sinusta olen huolen pitänyt! No hänen poikansa (osoittaa nuorta miestä) etkö muista, serkkusi, hän tuli opiskelemaan tänne Helsinkiin eikä hänellä ole paikkaa asua. Niin me päätettiin, että hän voisi asua sinun luonasi. Haetaan hänelle sänky myöhemmin, kaikki järjestyy kyllä. Toimme myös tuliaisia! Isäsi ei ilmoittanut mitään?
Ei, ei soittanut Voi, varmaan unohti! Kyllä me pärjätään ilman häntäkin! Siis miten niin järjestätte? Hänenkö pitäisi muuttaa tänne?
No juuri niin! Pidäthän sinä huolen serkustasi, miten hän muuten pärjää vieraassa kaupungissa! En aio pitää kenestäkään huolta, varsinkaan kun sulhaseni käy täällä usein. Täällä ei riitä tilaa. Kyllä me jotain keksitään En halua kuulla mitään katsotaan-ratkaisuja. Onhan opiskelijoille soluasuntoja, minäkin asuin sellaisessa! Ei, ei se nyt missään nimessä käy!
Sukulaiset alkoivat selvästi kärsimättöminä nykiä matkalaukkujaan käytävään, mutta pysyin tiukkana edessä. Ymmärsin, että jos laukut kertaalleen ylittäisivät oman asuntoni rajan, niistä olisi paljon vaikeampi päästä eroon. Pyysin sukulaisiani odottamaan viisi minuuttia ja talutin heidät HOASin opiskelija-asuntolalle, johon serkkuni oli jo päässyt.
Vastauksena sain haukut, että olen itsekäs enkä yhtään perhekeskeinen, naamat hyytyivät ja hetken päästä katosivat myös sukulaiset ja heidän kassinsa. Soitin vanhemmilleni ja kysyin, mikä tämä juttu oikein oli.
Kun äiti kuuli, mitä oli tapahtunut, hänkin närkästyi ja moitti minua siitä, etten muka ajattele perhettäIsä nauroi puhelimessa niin että luuriin rahisi. “No, teit ihan oikein. Tiedätkö, nuo samat laukut yritettiin aikoinaan änkeä meillekin mummo muka lopullisesti kylään.” Äiti puolestaan huokaisi helpottuneena, kun kerroin, ettei perhe laajentunut vastoin tahtoani. “Välillä täytyy olla vähän itsekäs, muuten sinulla on pian koko suku olkkarissasi,” hän totesi.
Kävin vielä nopeasti avaamassa jääkaapin oven todetakseni, että siellä oli juuri se määrä rauhaa, johon olin tottunut. Istahdin sohvalle, suljin silmät ja päätin, että tänään viettäisin vapaapäivää juuri niin kuin haluan, ilman ylimääräisiä yllätysvieraita laukkuineen. Ovikellon ääni tuntui kaikuvan yhä jossain takaraivossa, mutta tällä kertaa hymyilin jos joku nyt yrittäisi vielä, osaisin vastata. Perhe on perhettä, ajattelin, mutta koti on sentään oma.
