Tapasin erään pojan ystäväni synttärijuhlissa. Paljastui, että hän oli ystäväni poikaystävän kaveri. Näytti siltä, että meillä synkkasi, ja hän pyysi minut treffeille kaupunkiin.
Kun tavattiin, hän ilmoitti heti, että pitäisi käydä ensin ruokakaupassa ostamassa vähän sapuskaa ja että oltais menossa yhdessä hänen kaverilleen kotiin. Ulkona oli marraskuun viima, eikä hän ehdottanut mitään muuta ei kahvilaa, ei elokuvaa, ei edes makkaraperunoita torilta. No, menin mukana.
Hän ehdotti, että otettaisiin pizza ja pari pientä juttua. Menimme Prismaan, nappasimme kärryn ja lähdimme kierrokselle. Sitten hän alkoikin lastata ostoskoriin kallista konjakkia, herkkunakkeja, juustoa, ananasta ja muuta gourmet-settiä…
Olin vähän hämilläni ja laitoin itse mukaan mandariineja ja keksejä, koska en ollut varautunut ostosreissulle olinhan menossa treffeille enkä hypermarket-shoppailuun.
Ajattelin, että no, varmaan herralla liikenee, kun on noin antelias olo.
Sitten kassan kohdalla meidän edellä jonotti viisi ihmistä. Juuri kun meidän vuoro lähestyi, tyyppi nykäisee yhtäkkiä, että hän tulee ihan kohta takaisin, ja katoaa paikalta. En oikein tajunnut, mistä oli kyse. Kun oma vuoroni tuli, otin kärrystä vain ne omat mandariinit ja keksit, maksoin ne viimeisillä euroillani ja jätin loput ostokset kassalle.
Lähdin ulos ja siellä hän jo odotti. Hän nappaa kassin kädestä ja ihmettelee heti, että miksi se painaa niin vähän. Kurkistaa sisään, katsoo mua kuin olisin juuri ampunut hänen poronsa, ja kysyy hämmentyneenä: missä muu ruoka on?
Viittasin vain taaksepäin Prismaan ja sanoin, että sinne jäi. Sain perääni huudot siitä, että olen saita, olisin kuulemma voinut maksaa kaiken, ja että hänen aikaansa nyt tuhlattiin.
Sellaiset deitit tällä kertaa. Junalla takaisin kotiin, mutta sentään oli mandariineja, ja niissä ei ollut mitään valittamista!
