Kun minä ja vaimoni menimme naimisiin, olin täynnä onnea, sillä vaimoni lisäksi minulla oli myös anoppi, jonka kanssa olimme todella ystävällisiä toisillemme. Oli kuitenkin vaikeaa päästä oikein läheisiin väleihin. Tätä jatkui kunnes saimme tietää, että vaimoni odotti lasta.
Koko raskausajan meni melko hyvin. Anoppi antoi paljon neuvoja, kuuntelin niitä kohteliaasti, hän kertoi kokemuksiaan ja opasti minua.
Kun lapsi vihdoin syntyi, minuun iski vahva isänvaisto, enkä sen jälkeen enää tarpeeksi arvostanut hänen neuvojaan jopa suhtauduin niihin hieman torjuvasti. Yritin kyllä peittää oman nihkeyteni mahdollisimman hyvin.
Tilanne kärjistyi, kun kävi ilmi, että anoppi oli hankkiutunut eroon kaikista vauvan tavaroista, jotka olin saanut siskoltani. Olin aivan raivoissani! Siskoni oli antanut meille paljon hyväkuntoisia, kauniita ja käytännössä uusia lastenvaatteita ja tarvikkeita, joita hänen omalla tyttärellään oli ollut vain vähän aikaa käytössä. Tavarat olivat erinomaisessa kunnossa.
Mutta anoppini suhtautui muiden ihmisten tavaroihin toisin. Hänen mielestään lasten ei pidä pukeutua muiden käyttämisiin vaatteisiin ei missään nimessä!
Vaikka vaatteet olivatkin lähes uudenveroisia, ne päätyivät roskikseen.
En aluksi huomannut tavaroiden puuttuvan, mutta kun muistin esimerkiksi yhden sievän lapsen kenkäparin, en löytänyt niitä mistään. Kysyin suoraan asiasta, jolloin anoppi myönsi heittäneensä kaiken pois. En ole tyyppi, joka nostaa meteliä joka asiasta, mutta tämä tapaus tuntui erityisen anteeksiantamattomalta. En ole vieläkään pystynyt antamaan sitä anteeksi anopilleni.
Miksi hän ei edes kysynyt minulta mitään ennen kuin teki niin?
