“Miksi olet päättänyt erota?” kysyi anoppini, aivan kuin olisi hänellä siihen oikeus. En ollut koskaan aikonutkaan asua mieheni vanhempien kanssa, mutta Veli-Pekka lopulta suostutteli minut. Hän sanoi, ettei hänen äitinsä suostunut millään päästämään poikaansa muuttamaan pois kotoa. Mies, joka on jo kolmekymmentäneljä! Säälin Veli-Pekkaa silloin.
“Me näemme elämän eri tavalla. Sitä se vain on. Emme me ole ensimmäisiä, emmekä viimeisiä”, vastasin, vaikka oikeasti olisin halunnut sanoa jotakin painavampaa.
Mikä oikeasti oli syynä? No, anoppi soitti joka päivä Veli-Pekalle videopuhelun vain tarkistaakseen, pärjäänkö ihan varmasti. Näin kävi aina niinä päivinä, kun hän ei päässyt itse käymään. Häissä, kun hän onnitellessaan meitä, totesi:
“Olen todella onnellinen, että rakas poikani on viimein mennyt naimisiin. Toki hän olisi voinut valita vähän paremman vaimon. Mutta näillä mennään. Älä nyt pahastu, miniä.”
Ehkä minun olisi pitänyt lähteä jo silloin. Anoppi oli haaveillut pitkään siitä, että jättäisin Veli-Pekan ja teki kaikkensa, että niin todella kävisi. Mutta Veli-Pekka ei koskaan edes yrittänyt puolustaa minua. Ja kerran, kun pysähdyimme autolla anoppilaan ja hän ei päästänyt minua sisälle, Veli-Pekka pysyi hiljaa. Anoppi sanoi, että hänen piti jutella yksin poikansa kanssa. Minun oli pakko seistä pihalla tunnin verran odottamassa.
Ja taas, miksi en lähtenyt jo aiemmin? En tiedä. Mutta nyt olin päättänyt lähteä. Älä nyt ala selittää mitään. Eri näkemykset. Sellaista elämä on vain elokuvissa. Kerro nyt, mikä sinua oikeasti harmittaa minun pojassani. Myönnän, et ollut sellainen miniä, jonka olisin Veli-Pekalle halunnut. Ja kun asiat menivät näin, en voi vain antaa sinun lähteä. Sano nyt suoraan, mikä oli vikana.
Hymyilin anopille vinosti. En minä hänen lupaansa tarvinnut mihinkään. Olin tullut tähän taloon vain mieheni vuoksi. Oli vain yksi syy eroon. Anoppi. Lähden nyt, sanoin rauhallisesti. “En suostu”, anoppi tiuskaisi. “Mitä vain, et merkitse minulle mitään”, vastasin. “Maksa sitten takaisin puolet sormuksen hinnasta”, anoppi kiljaisi. Mitä? Haluan takaisin puolet siitä, mitä poikani maksoi sormuksestasi.
Naurahdin. “Se sormus on varmaan ainoa, jonka poikasi on elämänsä aikana ostanut? Kan siinä, ota sinä se, en minä tarvitse sitä.”
Niin me sitten eroamme. Mietin monta kertaa, miksi suostuin koko naimisiinmenoon Veli-Pekan kanssa. Anoppi oli näyttänyt todellisen luonteensa jo ennen häitä. Miten minä silti suostuin, sitä en vieläkään ymmärrä. “Minäkin menen vihille”, kertoi työkaverini kerran minulle. “Ai kenen kanssa?” “No, älä nyt ota pahalla…” “Ei voi olla totta”, sanoin vaikka arvasin heti. “Veli-Pekan kanssa. Exäsi.” “Ihan oikeasti? Tiedät tasan tarkkaan, miten meillä päättyi.” Joo, tiedän. Mutta kaikilla on eri kokemus. Veli-Pekka on niin huolehtivainen. Ja hänen äitinsä auttaa meitäkin tosi paljon. Joskus kyllä vähän liikaakin, mutta ei haittaa.
No, minua se ei kyllä haittaa enää yhtään. Olen vain hyvilläni, että pääsin siitä suhteesta eroon. “Hei, katso muuten tätä sormusta, jonka Veli-Pekka minulle antoi. Komea, eikö?”
Tiesin jo etukäteen mitä näkisin. Sama sormus, jonka Veli-Pekka oli minulle ostanut. Kuvittele, eivät edes raaskineet ostaa uutta sormusta. Ei ihme.
Kaiverruskin oli edelleen sama: “Aina yhdessä”. Toivottavasti joku saisi sen joskus pois.
