Appiukon perheen tavat saavat minut voimaan pahoin, en pysty käymään heillä.
En pysty vierailemaan mieheni vanhempien luona. Joillekin heidän tavoistaan tulee niin huono olo, että melkein oksettaa. En voi itselleni mitään, tuntuu vastenmieliseltä istua heidän pöytänsä ääressä. Voin kyllä keskustella heidän kanssaan, mutta en pysty osallistumaan ruokailuun. Mieheni ei tiedä tätä, ja anoppini pitää minua vain kermaperseisenä hienostelijana, joka tekee jatkuvasti kaiken väärin.
Onneksi asumme mieheni kanssa erillään. Mutta silti, emme asu niin kaukana hänen vanhemmistaan, että selviäisin pelkillä puhelinsoitoilla minun on pakko käydä joskus kylässä. Joka kerta se ahdistaa minua, ja yritän keksiä jonkin tekosyyn pysyä poissa. Kaiken kaikkiaan mieheni perhe on ihan tavallinen: isä ja äiti, molemmat töissä, molemmilla yliopistokoulutus. Koti on siisti ja viihtyisä, mutta heti kun istutaan pöytään, minuun iskee puistatukset. Olen aika nirso tyyppi, rehellisesti sanottuna: en esimerkiksi koskaan syö mistään lusikasta, jota mieheni on jo nuollut. En vain pysty siihen, vaikka yrittäisin.
Mieheni kohdalla se kuitenkin vähän helpottaa ajan kanssa, hänestä on tullut läheisempi, mutta appivanhempien tapoihin en totu. Siellä kaikki on niin suoraviivaista. Esimerkiksi, anoppini sekoittaa salaatin isossa kulhossa, maistaa suolaa, nuolee lusikan ja laittaa sen sitten takaisin salaattiin. Siis, hyi yäk.
Tai sitten he juovat paljon väkevää, minä ostan yleensä itselleni viiniä. Anoppini saattaa ottaa suoraan minun lasini ja maistaa sieltä. Miksi? Eikö tämä nyt ole vähintäänkin epähygieenistä? Hän ei kuitenkaan ole läheinen minulle. Yritän vaihtaa lasini huomaamattomasti, mutta sekään ei aina auta. Appi taas käyttäytyy niin, että suututtaa. Hän saattaa koko illan kuittailla ja nälviä minua, välillä todella loukkaavasti. Mieheni kyllä puolustaa, mutta tilanne ei muutu.
Anopilla on myös tapa kaataa ruoantähteet takaisin nautittavien ruokien sekaan. Esimerkiksi keitto jos sitä jää lautaselle, hän kaataa sen takaisin kattilaan ja laittaa jääkaappiin, jos ei ole majoneesia tai smetanaa mukana. Samaa tapahtuu kaikille ruoille, jopa juhlien jäljiltä vieraiden lautasilta ylijääneille salaatinrippeille. Tämän takia en koskaan syö heidän luonaan mitään, mikä ei ole juuri tehty. On nimittäin todennäköistä, että seassa on muiden jäämiä.
Lisäksi anopilla on tapa sylkäistä pannulle, kun hän haluaa testata sen lämpötilaa ennen paistamista. Maailmassa on miljoona hygieenisempää tapaa miksi näin? Mutta anopin mukaan ei se haittaa, sillä kyllä lämpö kuulemma tappaa kaiken. Minua kuitenkin ällöttää, enkä saa tuota kuvaa mielestäni.
Viimeinen niitti oli, kun näin koiran nuolevan lautasia. Juhlapäivän jälkeen syvä lautanen, jossa oli ollut perunoita ja karjalanpaistia, annettiin lattialle koiralle nuoltavaksi. Sitten astia nostettiin tiskialtaaseen muiden mukaan kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä.
En enää kestänyt, ja sanoin suoraan, että on liikaa syödä samalta lautaselta kuin koira. Muita ei kiinnostanut, vaan selitettiin, että astiat pestään aina kunnolla. Mutta minua ei kiinnosta koira ei kuulu ihmislautasiin. Sanoin anopille, että hänen logiikallaan voisin yhtä hyvin syödä koiran kupista, kunhan sekin pestään. Hän loukkaantui pahasti siitä. Mutta mitä muka sanoin väärin? Mieheni mukaan ylireagoin, mutta minusta olen oikeassa.
En todellakaan halua mennä appivanhempien luo. Tai sitten voisin viedä omat ruokani ja astiani, mutta se pilaisi juhlan täysin, ja anoppi loukkaantuisi todella pahasti. En tiedä mitä tehdä. En halua järjestää ansaa miehelleni, sillä jos en tule mukaan, alkaa hän hajoilla henkisesti. En kuitenkaan halua mennä, koska koko homma tuntuu hirveältä.
Haaveilen siitä, että muuttaiisimme vaikka Turkuun tai vähintään toiseen kaupunkiin, ettei enää tarvitse käydä anopin luona. Voisin jutella hänen kanssaan puhelimessa, mutta kyläilemään en enää halua mennä.
