Eilen istuin puiston penkillä naapurin kanssa, ja hän itki. Hän sanoi, että olisi syntiä mennä vanhainkotiin luovuttaa omasta vapaasta tahdosta. Ja kaikki tyttärensä sanojen takia.
Hän oli kasvattanut tyttärensä yksin, ilman miestä. Jäi leskeksi nuorena, ja kaikki oli hänen niskassaan. Tyttärestä tuli melko vaativa ja hemmoteltu.
Jo lapsena hän tottui siihen, että äiti hoitaa kaiken. Äiti antoi viimeisetkin sentit, ja osti tytölle kaiken mitä tämä halusi. Puki tytön kuin keijukaisnuken. Jotta pystyi hemmottelemaan, piti tehdä töitä yötä päivää. Joskus oli tuplavuoroja paperitehtaalla. Asumisesta ei silloin tarvinnut huolehtia tehdas järjesti asunnon. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nykyisin kukaan ei enää jaa asuntoja. Nyt pitää paiskia töitä ja säästää saadakseen oman kodin.
Tytär kasvoi, meni yliopistoon ja meni naimisiin.
Vävyn vanhemmilla on iso talo Tuusulan perukoilla, mutta nuoret eivät halunneet muuttaa sinne.
Naapurillani on oma kerrostaloasunto, mutta vävyn kanssa elo ei suju. No, onhan se toki, että nuorilla pitää olla omat säännöt ja vanhemmilla omat tavat ja rutiinit. Eihän siinä mitään järkeä, että kaikki ärsyttävät toisiaan saman katon alla.
Nykyisin on onneksi asuntolainaa saatavilla. Pääasia, että saa kasaan käsirahan, ja sitten voi vähitellen maksaa takaisin. Parempi se on kuin rampata vuokra-asunnosta toiseen.
Ennen sai kaupungilta arava-asunnon, mutta sellaista tuskin enää nähdään. Tänä päivänä täytyy oikeasti tehdä töitä, jos mielii omaan kotiin, vaikka olisi kuinka vaikeaa.
Tytär ja vävy ovat molemmat töissä ja tienaavat mukavasti. Heillä on monta kaveria, jotka ovat hankkineet asunnon sillä tavalla.
Mutta ei, säästäminen ei luonnistu. Ensin tuli yksi vauva, sitten heti toinen perässä. Vaippoihin ja vauvanruokiin menee eurot kuin K-Marketissa konsanaan. Nuoriso ei halua pestä kestoja tai keitellä puuroja helpompaa nostaa paketti hyllystä, vettä päälle ja valmis. Vaippa pois, uusi tilalle, ja roskikseen helppoa, puhdasta ja kuivaa. Miten helppoa tämä nykyään onkaan!
Miksi heidän piti kiirehtiä lasten kanssa?
Olisihan voinut ensin päästä jaloilleen, ostaa asunto, ja tehdä sitten lapsia. Mutta ei heti piti hankkia kolmeen pekkaan.
Naapurin tytär haluaisi useamman lapsen, kun molemmat vanhemmat ovat ainokaisia.
Tavallaan kyllähän siinä perää on: onhan se mukavaa, kun sisarukset voivat myöhemmin tukea toisiaan, auttaa vanhempia, ja eivät ihan täysin lelliydy.
Totta kai lapset ovat ilo. Mutta joskus tuntuu, että kun saa lapsia, niin samalla jotenkin sysättyään vanhemman sivummalle. Ei sekään ihan oikein ole.
Mutta en ymmärrä tuota asennetta: eikö pitäisi pihistellä ja säästää kotia varten, niukuttaa pari talvea vanhalla takilla ja suunnata säästyneet rahat asuntoon? Kyllä me ennen tehtiin juuri niin. Mutta nykynuoret He haluavat kaiken heti. Unelmat ja tavoitteet, säästäminen niihin ei tunnu istuvan päähän.
Lisäksi on tapana syödä jatkuvasti ulkona. Lapsille ostetaan kilokaupalla karkkia. Ja mitä iloa niistä on pelkkää rahanmenoa. Lelujakin on ihan joka paikassa. Me pärjättiin muutamalla kuorma-autolla ja nukkekodilla. Nyt tulee uusi lelusarja joka viikko. Ja vanhemmat käyvät heti ostamassa.
Naapurin tytär on kyllä oikein hemmoteltu: pitää laadukkaista meikeistä, trendivaatteista, ja ostaa enemmän kuin ehtii käyttää. Pian vaatteet eivät enää kelpaa, ja taas pitää hankkia uutta vanhat kierrätykseen tai kaapin perälle. Mihin kaikki rahat menevät?
Ja joka kesä lomamatka johonkin viimeksi Turkin sijaan johonkin hankoon koska lapset tarvitsevat merenrantaa ja lomaa. Ja totta kai myös itse pitää lomailla töistä.
Onhan loma kivaa, mutta miksi ei voisi viettää aikaa vaikka mökillä ja laittaa rahaa asuntoon? Sillä, mitä on laittanut etelänmatkoihin, voisi saada jo pienen yksiön Vantaalta. Mutta ei, elämä on kiiruhtamista paikasta toiseen ja eurojen hassailua eikä omaa kotia missään.
Niinpä naapuri itkee.
Tytär tuli kylään. Keskustelivat taas asunnosta. Tytär sanoi, että eipä tässä mitään asuntoa tarvita hyvin pärjäävät vuokralla. Elävät, lomailevat ja syövät miten haluavat. Ja kuitenkin lopulta he saavat asunnon: kummankin vanhemmat ovat ainokaisia.
Siinä vaiheessa naapurini loukkaantui. Sanoi, että onko tässä tarkoitus istua odottamassa hänen kuolemaansa. Tytär tietysti pyysi anteeksi, ja myönsi, että niinhän asunto lopulta tulee.
Minusta tytär oli oikeassa, eikä tuossa ole mitään kummallista. Mutta silti koko juttu jäi jotenkin ikäväksi. Nyt, kun tytär soittaa ja kyselee kuulumisia, naapuri lähes hermostuu ajattelee, että varmaan odotetaan, joko lähtö hoivakotiin tai maan multiin alkaa olla ajankohtaistaHiljaisuus puistossa muuttui lämpimäksi, kun naapuri kuivasi kyyneleen. Jossain lehmusten takana mustarastas lauloi. Hän nosti katseensa, ja silmissä väikkyi uudenlainen toivo.
“Ehkä on vain uskottava,” hän sanoi lopulta hiljaa. “Että me kaikki löydämme oman tapamme pitää huolta toisistamme. Eri aikoina, eri tavoin.”
Katsoin häntä, ja näin hetkessä vuosikymmenten rakkauden ja väsymyksen, pettymyksen, mutta myös lempeän ylpeyden, jonka vain omasta lapsesta voi tuntea. Niin moni asia oli muuttunut, mutta siinä hetkessä kaikki tuntui kuitenkin tutultaelämä jatkui, polvet kipeytyivät ja sydän huolehti.
Kun lähdimme yhdessä pois penkiltä, lehdet kahisivat jalkojen alla kuin muistutus siitä, että jokainen polku on omansa. Vallankin silloin, kun sen antaa kasvaa vähän villinä, kuitenkin kotipihan tuntumassa.
Enää naapuri ei itkenyt. Hän nauroi, vähän arasti, mutta nauroi kuitenkin:
“Taidan lähteä kotiin, keittää kunnon sumpitja vaikka en asuntoa enää saisi, ainakin saan vielä leipoa pullaa niille, jotka joskus tulevat kylään.”
Ja siinä me tallustimme, kaksi naista, erilaisia ja kuitenkin samanlaisiapalaten koteihimme, joissa rakkaus ja huoli asuvat seinien lomassa, vuosikymmenestä toiseen.
