Olin naimisissa mieheni kanssa kahdeksan vuotta ja uskoin pitkään, että hän oli ihan tavallinen mies. Vasta avioeron aikana hänen todellinen luonteensa paljastui, ja nyt mietin inhoten, miten jaksoin olla hänen kanssaan niin kauan. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että lopulta pääsin vapaaksi.
Tapasimme vuotta ennen avioitumistamme, joten yhteistä elämää kertyi lähes yhdeksän vuotta. Kuten kaikissa perheissä, meilläkin oli ylä- ja alamäkiä, riideltiin ja sovittiin, eikä elämä koskaan ollut pelkkää auvoa. Kuvittelin silti kaiken olevan ihan normaalia niinhän meillä Suomessa usein ajatellaan, että täydellistä ei olekaan. Vanhempanikin ovat olleet yhdessä viisikymmentä vuotta kaikenlaisten vaiheiden jälkeen, ja edelleen heillä on hyvä olla yhdessä.
Perheeseemme syntyi poika, joka on nyt kuusivuotias. Kun erosimme, hän oli viisi. Mieheni ei juuri ollut kiinnostunut pojasta väitti vain, että lapsi on vielä liian pieni ja lupasi, että sitten kun poika kasvaa, hän viettää tämän kanssa enemmän aikaa.
Kotitöissä mieheni ei auttanut juuri lainkaan. Joskus hän sentään tiskasi ja vei roskat, mutta muuten kaikki jäi minun vastuulleni. Appivanhempani olivat opettaneet, että kotityöt kuuluvat naisille ja oikea suomalainen mies ei niihin koske.
Anoppini oli suorastaan oma lukunsa. Onneksi hän asuu eri paikkakunnalla eikä vieraile kuin muutaman kerran vuodessa. Joka kerta hänen vierailunsa kuitenkin toi mukanaan kaaoksen tuntui kuin kaikilla olisi omat sääntönsä siitä, miten kodissa pitäisi elää, ja häntä ei tuntunut miellyttävän mikään.
Eniten minua ärsytti anoppini puhe elättäjästä ja hoivaajasta. Lähes koko liittomme ajan minä olin perheen varsinainen elättäjä, sillä palkkani oli huomattavasti parempi kuin mieheni. Joten kuka oikeastaan piti perheen pyörimässä ja kuka metsästi mammutin oli aina täysin epäselvää.
Viimeisen vuoden aikana mieheni ei tehnyt juuri mitään töitä. Pandemian aikaan hänen työpaikkansa sinnitteli tovin, mutta lopulta firma meni nurin ja kaikki saivat lähteä. Hän alkoi hakea uutta työtä, mutta joko palkka oli huono, matka pitkä, työt liian vaativia tai työnantajat epäilyttäviä. Juoksin itse kahdessa vuorossa: päivällä toimistolla, jotta ehdin hakea pojan päiväkodista, ja illalla vielä toisen työvuoron kotona. Miehellä ei muka ollut aikaa kotitöihin, sillä hän haki koko ajan töitä, lähetti hakemuksia ja juoksi työhaastatteluissa.
Kuitenkaan uutta työpaikkaa ei koskaan löytynyt, eikä hän kotitöissäkään auttanut. En tietenkään ollut tyytyväinen tähän. Riitelimme jatkuvasti, ovet paukkuivat ja saatoin nukkua öitä ystävieni luona vain, että sain hetken hengähtää. Annoin miehelleni viimeisen mahdollisuuden, mutta hän ei tarttunut siihen.
Lopulta kyllästyin kaikkeen pakkasin hänen tavaransa ja heitin hänet ulos asunnostani, jonka vanhempani olivat minulle aikoinaan antaneet. Hain avioeron. Mieheni yritti palata luokseni muutaman kerran, mutta olin niin loppuun palanut, ettei yksikään hänen lupauksistaan tai vakuutteluistaan enää tehonnut.
Eron jälkeen exäni ei silti jättänyt minua rauhaan, vaan ryhtyi yhdessä äitinsä kanssa mustamaalaamaan minua kaikille. Yritin olla välittämättä, mutta pahinta oli, kun hän soitti omille vanhemmilleni ja kertoi kaikennäköistä ikävää ja valheellista. Minun eläkeiässä olevien vanhempieni ei olisi tarvinnut kuunnella sellaista enää tässä vaiheessa elämäänsä.
Lisäksi exäni, kun en ollut kotona, livahti asuntoon vanhalla avaimellaan ja vei mukaansa kannettavan tietokoneen, takin, mikroaaltouunin ja koruni. Ei löytynyt kuitteja, joten poliisiin ei ollut järkeä mennä en voinut todistaa mitään vastaan. Ehkä olisi pitänyt vaihtaa lukot heti, mutta en ikinä arvannut, että hän voisi tehdä jotakin niin halpamaista.
Suurin yllätys kuitenkin odotti lastensuojeluasian oikeudenkäynnissä, kun exäni vaati isyystestiä, koska hän ei uskonut pojan olevan hänen. Sanoin oikeudessa vain, että olkoon niin, poika ei ole hänen. Hänen ja anoppinsa ilmeet olivat näkemisen arvoisia ehkä se oli pieni valkoinen valhe, mutta heidän reaktionsa olivat kuin palkinto.
Lopulta exäni poistettiin lapsen syntymätodistuksesta, ja sain täydellisen vapauden. Tiedän tapauksia, joissa isä alkaa uhkailla, kontrolloida ja estää kaiken yhteyden äidin ja lapsen väliltä. Minun kohdallani päädyttiin päinvastaiseen lopputulokseen: exä teki lopulta minulle suuren palveluksen.
Tiedän kyllä, että exällä ja hänen äidillään on se käsitys, että poika muistuttaa isäänsä kuin peilikuva. Mutta haluan, ettei kumpikaan heistä enää sekaannu elämäämme. Nyt asiakirjojen perusteella heillä ei ole mitään oikeuksia, ja saan suojella poikaani heidän vaikutuksiltaan. En kaipaa apua, enkä kaipaa heidän elatusmaksujaan.
Elämä on opettanut ettei kannata odottaa muutosta ihmiseltä, joka ei tahdo kantaa vastuuta. Vapaus ja rauha ovat arvokkaampia kuin mikään ulkopuolelta tuleva hyväksyntä. Jokainen voi rakentaa oman elämänsä uudelleen rohkeus tehdä vaikeat päätökset on kunnioitettavaa.
