Suhteeni vanhempiini alkoi hajota oudosti, kuin Helsinki-järven jää keväällä, kun ryhdyin tekemään päätöksiä omista haluistani lähtien, enkä enää kulkenut heidän nuottejaan kuin laulu suvivirrestä. Jo varhaisesta lapsuudesta lähtien he olivat tarkasti tallettaneet jokaisen askeleeni, kuin laskien rypäleitä saunan löylyssä, varmistaen että pärjään koulussa ja osallistun vain sellaisiin puuhiin, joita he pitivät hyödyllisinä kuin ruisleipää. Lapsuuden ystävyyden alkuversot eivät kasvaneet, sillä niitä ei kasteltu eikä tuuletettu saavutuksia odotettiin kuin puolukkaa metsässä, mutta harvoin niistä iloittiin.
Heidän kuvansa täydellisestä lapsesta oli kuin hiljainen talviyö, jossa ilo ja nauru peittyivät paksuun kinokseen. Omat unelmani ja kiinnostuksen kohteeni jäivät kinosten alle, annettuani niiden unohtua, kun samalla minulta oli kielletty satujen lukeminen, sallittu vain tietokirjat ja opettavaiset pelit, kuin palapelin palat jotka eivät koskaan olleet tarpeeksi. Myös yliopistovalintani oli tehty puolestani vaikka pärjäsin opinnoissani kuin juhannusyön valo, se täydellisyysvaatimus paisui kuin pulkka lumessa, ja tuntui pian mahdottomalta kantaa.
Kaiken hallinnan keskellä löytyi silti rakkaus; hänen nimensä oli Tapio. Tiesin, että vanhempani eivät hyväksyisi suhdetta, niinpä pidimme sen salassa, kuin aarretta Louhen holvissa, peläten myrskyä joka kätketyn tiedon paljastuminen toisi. Lopulta Tapio ja minä päätimme solmia avioliiton hiljaa, kaukana vanhempieni tarkkaavien katseiden ja vaatimusten ulkopuolella ehkä syvältä Lapin metsien siimeksestä, missä revontulet tanssivat. Odotetusti vanhempani raivostuivat, syyttäen ja moittien minua siitä, etten täyttänyt heidän huolellisesti piirtämäänsä täydellisen lapsen kuvaa.
Kun odotin lasta kuin kevättä Pohjolan mailla, vanhempieni tyytymättömyys kasvoi jään lailla, eikä murtunut. Onneksi Tapion vanhemmat ottivat meidät vastaan avoimin sylin, kutsuen jopa saunailtaan mutta omani pysyivät etäisinä, kuin talviset kuut. Kun lapsi syntyi, he eivät tulleet onnittelemaan, eivätkä halunneet tutustua pikkuriikkiseen suomalaiseen. He käyttivät tilaisuutta vain korostamaan pettymyksensä valintoihini, vakuuttaen että olin tuhonnut tulevaisuuteni kuin heittäen kahvipavut kelohonkaan.
Sanat sattuivat kuin kirves halkoja, ja yritin tavoittaa äitiäni, mutta hän ei vastannut kuin tuuli, joka ei koskaan palaa, jätti minut yksin niille jotka olisivat voineet olla tukeani. Lopulta kävi ilmi, että heidän halunsa kontrolloida oli suurempi kuin heidän rakkautensa, ja he katkaisivat välit, koska halusin elää oman onneni ehtojen mukaan.
Ajan myötä sovin itseni kanssa, ettei yhteys ehkä koskaan parane en enää odottanut sovintoa, vaan ymmärsin että heidän tiukat toiveensa ja oma itsenäisyyteni eivät asuneet samassa saunakammarissa. Vaikka erkaantuminen oli kipeä kuin syksyn ensimmäinen pakkasyö, löysin lohtua Tapion ja hänen perheensä rakkaudesta ja hyväksynnästä, jotka salli minun olla minä mattimyöhäisenäkin. Polku kohti onnea oli hankala, mutta tajusin että onnellisuuteni ei saa riippua kenenkään vaatimuksista. Jatkan elämäni rakentamista, täynnä rakkautta ja hyväksyntää, vaikka se tarkoittaisi että jätän taakseni vanhojen saunalauteiden tukahduttavan odotuksen.
