Olen aina ollut varma, ettei meidän kuulu elättää lankomiestämme perheineen, eikä myöskään vuokrata heille asuntoa. Haluan heti aluksi kertoa, että kolmen huoneen asuntomme on minun ostamani, ja hankin sen jo ennen avioliittoamme surkeassa kunnossa. Voitte kuvitella sen tilan silloin ulko-ovi oli vain nojallaan karmiin. Tärkeintä minulle oli sopiva hinta, ja korjauksia tein vähitellen itse. Mutta siitä en varsinaisesti alun perin aikonut kertoa.
Kun tapasin mieheni, olin jo kunnostanut kaksi huonetta ja hankkinut jonkin verran huonekaluja. Asunto oli siis jo kodikas.
Mieheni oli komea, rehellinen ja asui vuokralla. Muutaman kuukauden jälkeen hän muutti minun luokseni. Häiden jälkeen laitoimme yhteen huoneista lastenhuoneen, ja ensin syntyi poika, sitten tytär.
Kaikki oli rauhallista ja onnellista, kunnes yhtenä koleana syysiltana perheemme harmonia järkkyi. Mieheni äiti, anoppini, saapui matkalaukkuineen silmät kyynelissä:
Saanko asua teillä jonkin aikaa? Nuorempi poikani toi uuden naisystävän kotiini, ja toivon että kaikki menee heidän kanssaan hyvin. Ehkä hänestä tulee miniäni ja he elävät yhdessä vanhuuteen asti… En viivy kauaa. Lupaan auttaa, tuoda lapset päiväkodista ja koulusta, laittaa heille ruokaa. Ei minulla ole ketään muuta kuin sinä!
Itkuaan nähdessäni päästin hänet sisään ja annoin hänelle isoimman huoneen. Anoppi oli jo eläkkeellä ja hoiti lapsia, kuten lupasi, mutta omaan kotiinsa hän ei enää palannut nuorempi poika asutti sen perheensä kanssa. He asuivat yhdessä tuon pienen kaksion kanssa: miehen uusi vaimo, heidän yhteinen lapsi sekä vaimon aiemmasta liitosta oleva lapsi.
Vuosia sitten lankoni nai heti koulun jälkeen ja appivanhemmat myivät asuntonsa, ostivat saaduilla varoilla pienen yksiön itselleen ja kaksion pojalleen. Pian sen jälkeen puoliso kuoli sairauteen.
Lankoni ja hänen entinen vaimonsa saivat kaksi lasta ja erosivat mies jätti asunnon heidän käyttöönsä. Nyt hänen ensimmäinen vaimonsa asuu siellä uuden miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Eron jälkeen lanko palasi äitinsä luo ja sanoi: Äiti, nyt minä asun kanssasi, olen vapaa mies, unelmia täynnä! Kyllä minä järjestän asiat ja etsin asunnon. Mutta kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan, ja pian hän toi uuden naisystävänsä äitinsä luo.
Anoppi toi heidän lapsiaan sekä aiemmasta ja nykyisestä liitosta meille joka viikonloppu. Talossa kävi melkoinen vilinä.
Vuotta myöhemmin sanoin anopille, että hänen pitäisi järjestää asiansa asumisen suhteen. Hän taas puhkesi itkuun ja muuttui hysteeriseksi.
Jouduin keskustelemaan lankoni kanssa siitä, että nyt olisi aika luopua äitinsä asunnosta. Mutta hän kieltäytyi, väitti että ei pärjää vuokramenojen kanssa, koska hänellä on pienet lapset ja huono palkka. Mitä minun olisi pitänyt tehdä?
Viime aikoina välit mieheni äitiin ovat heikentyneet pahasti. Ei enää huvittanut mennä kotiin töiden jälkeen. Päätin puhua mieheni kanssa ja pyytää, että hän ratkaisisi äitinsä asunnon muuten hakisin avioeroa.
Sanani järkyttivät miestäni hän ei tiennyt, mihin hänen äitinsä voisi mennä, eikä suostunut heittämään tätä kadulle.
Sanoin, että anopin voisi antaa vuokrata asunnon meillä olisi varaa maksaa siitä. Mutta anoppi suostutteli, ettei voi asua vuokralla ja esitti, että meidän pitäisi vuokrata kaksio lankoni perheelle ja hän itse palaisi kotiin.
Pidin tätä röyhkeytenä ja sanoin, että jos anoppini ei lähtisi viikossa, veisin hänen tavaransa ulos ovesta. Mitä muuta voin tehdä?
En usko, että meidän velvollisuutemme on elättää lankoni perhettä saati järjestää heille asuntoa!
