Olen kasvanut suuressa perheessä kaukana kaupungin valojen hälinästä, ollen toiseksi vanhin kymmenestä lapsesta. Jo varhain harhailin kuin sumuisen järven rannalla vastuuni viidakossa: laitoin ruokaa, pesin pyykkiä, vahdin pikkusisaruksiani, kyyristelin mökin kasvimaalla, hoidin lehmiä, lampaita ja kanoja. Olin niin puhki, että joskus nukuin seisaaltani, särkevän ruumiin vain hetken lepuuttaen sammaleen pehmeää tyynyä vasten. Kun vuosirenkaani olivat täyttäneet kahdeksantoista, vanhempieni sanat alkoivat humista päässäni kuin tuuli Lapin tuntureilla he hoputtivat minua menemään naimisiin, koska olin kuulemma vain turha suu ruokittavana.
Mielipidettäni ei kysytty, ja niin minulle järjestettiin liitto kaksikymmentäseitsemänvuotiaan miehen kanssa. Hänen nimensä oli Tapio, ja hänen kanssaan asuin Turun sataman sumussa yhdessä Tapion halvaantuneen mummon kanssa. Häät olivat kuin lyhyt yö keskellä kirkasta juhannusta ja sitten arki jatkoi outoa mutkaista kulkuaan, paitsi että nyt vahtisin mummoa, enkä enää pikkusisaruksia. Tapio paiski töitä raakana mutta oli minulle tyly kuin marraskuun sade, huusi milloin mistäkin ja nälvi herkeämättä.
Puoli vuotta vierähti siivillä kuin jäätyvä meri, kunnes mummo oli äkkiä poissa, ja keittiössä kaikui vain minun ja Tapion askeleet. Sitten sain tyttären, sitten pojan. Tytär kietoi minut hiljaiseen lämpöön, mutta poika imi ilmaa isänsä lailla, sylkien päälleni kylmiä sanoja. Arjen harmauden keskellä löysin lohdutuksen salosta näin kummallisessa unessa televisiosta, kuinka ihmiset valmistivat kynttilöitä kotona, ja päätin kokeilla. Kokosin pienet säästöni, ostin tarvikkeet ja aloin askarrella. Tapio painoi minut lokaan sanoillaan, mutta kynttilöitäni ostettiin, markat kopisivat taskuuni ja tunsin uuden jään murtuvan allani.
Vuodet soljuivat kuin ajan virta. Tytär pysyi lähellä sydäntäni, poika seurasi yhä isän jalanjälkiä. Kynttiläbisnesi hehkui pienellä liekillään, markkani lisääntyivät. Sitten Tapio nauroi, kun ostin itselleni harmaan, yksinkertaisen hameen. Se oli kuin herätys sumuisen niityn yllä ymmärsin, että olin loppu, enkä enää jaksanut.
Lapset olivat nyt kolmekymppisiä, itsekin alle viidenkymmenen. Keräsin markkani, vuokrasin pienen asunnon ja jätin Taipion, olin virallisesti eronnut. Kynttiläni paloivat lämpöä uudessa kodissa, ja päätin elää ilman jatkuvaa tuulta kasvoillani. Ei katkeraa sydämeen, perään vain kaihoisa usva uudesta alusta halusin vain elää rauhassa, vihdoin.
