Ei ihan tavalliset naapurit
Sellaisessa pikkukylässä, missä pihat kukoistavat kesällä vihreydestä ja syksyisin lehtikulta peittää kadut, asui vierekkäin kaksi perhettä. Kaikki tunsivat toisensa, auttoivat ja pitivät yhtä. Lapset ovat jo aikuistuneet ja muuttaneet Helsinkiin töiden perässä.
Sitten kävi niin, että Kalevin vaimo, Sirkka, sairastui nopeasti ja menehtyi. Oli ihan aamuvarhainen, kun Kalevi juoksi naapurille Jaakolle ja Ailalle ja koputti ikkunaan kovaan ääneen.
Mikä hätänä, huudahti Jaakko, juosten pihalle yöpaita päällä, Aila tuli vähän jäljessä, hartioillaan villahuivi.
Sirkka, minun Sirkka, itki Kalevi ja istahti portaille, oli kostea ja kylmä syysaamu
Mitä Sirkan kanssa on? Onko ambulanssi tilattu Jaakko yritti kysellä.
Ei tarvitse Sirkka on poissa, Kalevi sai sanottua raskain mielin.
Jaakko ja Aila eivät jättäneet Kalevia yksin, kunnes hänen poikansa Eero vaimoineen tulivat kaupungista. Aila toi Kaleville rauhoittavia, he pitivät seuraa. Hautajaisten jälkeenkin Jaakko ja Aila kutsuivat Kalevin iltapalalle ja pitivät seuraa. Illat venyivät usein shakkipelien merkeissä Jaakon kanssa.
Puoli vuotta meni. Kalevi eheytyi hiljalleen, hyväksyi, että Sirkkaa ei enää ole. Hänellä oli jo uudet rutiinit: ruoanlaitto, siivous, pyykinpesu kaikki hoituivat. Poika perheineen kävi silloin tällöin kylässä.
Eräänä lämpimänä elokuun iltana Kalevi istui Jaakon pihalla vanhan vaahteran alla, kuten tapana oli, siirtelivät nappuloita hitaasti ja juttelivat hiljaa päivän kuulumisista. Yhtäkkiä Jaakko kaatui sivulle, ja Kalevi juuri ja juuri ehti tarrata kiinni.
Jaakko, mitä nyt? Kalevi ravisteli ystäväänsä, mutta tämä ei reagoinut. Aila! hän huusi, ja Aila tuli juuri nurkan takaa mukanaan iso kulho täynnä tuoreita kurkkuja.
Näky pysäytti Ailan; kurkut putosivat maahan. Hän syöksyi miehensä luo. Jaakko kuoli siihen paikkaan. Lääkäri sanoi, että sydän petti.
Miten tämä voi olla, itki Aila, eihän hän koskaan valittanut sydämestään.
Nyt oli Kalevin vuoro olla tukena. Lapset ja lapsenlapset tulivat, hautajaiset järjestettiin. Kun kaikki lähtivät, Aila huomasi, mitä on talon tyhjä hiljaisuus. Päivät hän vielä pärjäsi Kalevi poikkesi usein auttamaan ja seuraksi mutta öisin ajatukset tulivat päälle, uni ei tullut
Aika paransi sen minkä jaksoi. Lapset ja lastenlapset vierailivat silloin tällöin. Kalevi ja Aila olivat molemmat jo eläkkeellä, toinen historianopettajana, toinen kylän kirjastonhoitajana olleet. Nyt pitivät huolta toistensa arjesta.
Syksy alkoi taas. Kalevi teki joka aamu pihahommia, haravoi vaahteran keltaiset ja ruskeat lehdet, tuli sieltä Ailan portille ja jatkoi haravointia tielle asti mutta tuuli toi lisää lehtiä heti perään. Kävi vielä Ailankin pihan puolella, vaikka siellä lehtiä oli vähän.
Aila seurasi hymyillen ikkunastaan.
Kalevi, kuinka kauan meinaat jatkaa tuota? hän huikkasi ikkunasta. Kaikki jo tietävät, että olet koko kylän tunnetuin syksynlehtien kanssa taisteleva mies.
Kalevi nosti katseensa ja hymyili takaisin.
Jos kaikki vain odottavat, että lehdet itsestään katoavat, niin pian joudutaan kaaokseen. Eivät ne mihinkään häviä ilman haravaa.
Mutta syksyn lehdet ovat kauniita katsopa, miten ne kimaltavat aamukasteessa, Aila sanoi vastaan.
Kauniita juu, mutta liukkaita, näillä vuosilla ei tee mieli kaatua, Kalevi mutisi ja jatkoi haravointiaan.
Hetken päästä hän huomasi Ailan tulevan ulos, mukanaan kaksi teemukia.
Tule, pidetään tauko ja juodaan vähän teetä hunajalla, hän virkkoi ja asettui penkille, Kalevi istui vastapäätä.
Miksi tänään hunajalla? Yleensä meillä on sitruunaviipaleita, totesi Kalevi teekuppi kädessä.
No tänään on viileä sää, kyllä täytyy lämmitellä sisältäkin, Aila naurahti.
Onpa makeaa meidän iässä pitäisi pysyä erossa sokerista, Kalevi tuhahti.
Anna mennä nyt, harvoin sitä herkutellaan, kerran viikossa ei maailma kaadu, Aila sanoi topakasti.
Kalevi hörppäsi teetä, yrittäen kätkeä hymyn.
Eilen muuten Eeli, mun lapsenlapsi, soitti ja kysyi: Mummo, mitä sä oikein touhuat siellä yksin, tule nyt tänne Helsinkiin asumaan.
Mutta minä sanoin: En mä täällä yksin ole, minulla on hyvä ystävä tässä naapurissa, Aila vilkaisi hymyillen Kaleviin päin.
Hyvin sanottu, mutta ystävä on vähän laimea sana
No mikä olisi parempi?
Taistelutoveri syksynlehtisodassa, Kalevi nauroi, ja Aila yhtyi iloiseen remakkaan.
Kerran Kalevi oli ehtinyt haravoida sekä omansa että naapurinsa pihan, mutta Ailaa ei näkynyt ollenkaan. Tämä ei ollut hänen tapaistaan yleensä hän vilkutti ikkunasta. Kalevi nousi portaat ja koputti oveen. Hiljaista. Lopulta Aila avasi oven, nojasi ovenpieleen vilttiin kääriytyneenä.
No eihän tässä taas mitään, tulepa sisälle, Kalevi talutti varovasti Ailan nojatuoliin viltin alle.
Ailan kasvot olivat punaiset ja silmät väsyneet.
Taidan olla vilustunut
Ei auta itku, kuka mulle nyt teetä tuo? Kalevi kohautti olkapäitään, ripusti takkinsa naulaan.
Onko lääkkeitä?
On tuossa yöpöydällä
Hän kurkkasi purkkeihin.
Onko nämä kaikki? Minä menen apteekkiin tuossa, käyn nopeasti.
Ei tarvi, pärjään näillä, Aila vastasi hiljaa.
No kyllä tarvitsee, Kalevi totesi päättäväisesti ja lähti ovesta ulos.
Pian hän palasi kassissa apteekkitavaroita ja kaupasta kana. Aila torkkui nojatuolissa.
Kun Aila heräsi, keittiöstä tuli vahvan kanaliemen tuoksu.
Kalevi, sinäkö siellä kokkaatkin? Aila hymyili väsyneesti, tietäen kyllä, että Kalevi osasi nykyään laittaa ruokaa.
Kyllä, hätätapauksessa kaikki konstit käyttöön. Tulepa syömään kuumaa lientä, Kalevi tarjosi höyryävän kulhon pöytään ja auttoi Ailan syömään.
Voi että on hyvää kiitos.
Parane pian, minun tulee yksinäistä haravoida yksin, Kalevi hymyili vähän salaa.
Selvä, taistelutoveri, teen parhaani, Aila lupasi virnistellen.
Viikossa Aila oli taas oma itsensä, naurahteli ja ehdotti, että lähdettäisiin pienelle kävelylle joenrantapuistoon. Kalevi tietenkin jo ehdotti ulkoilua: Sä oot nyt istunut tarpeeksi sisällä, nyt mennään ulos.
Lehdet ritisi kengän alla, syysaurinko vielä lämmitti.
Syksy on oikeastaan upeaa aikaa, Aila sanoi.
Samaa mieltä etenkin kun on hyvää seuraa, vastasi Kalevi.
Aila tarttui Kalevia käsivarresta; he tallustelivat hitaasti pitkin lehtikujaa, kaksi rinnakkain jätettyä polkua muodostui lehtiin. Juttelivat ja naurahtelivat välillä, ihan kuin vuosia sitten.
Parin päivän päästä Kalevilla oli asiaa: Aila, tarttis vähän apua
No mitä nyt? Aila kysyi uteliaana.
Kaivelin kirjahyllyä, enkä löydä mitään kirjaa missä neuvotaan, miten kaktuksia oikein hoidetaan.
Kaktuksia? Sinulla ei ole kaktuksia, eikä kukkia muutenkaan.
Kalevi katsoi salaperäisesti.
Nyt on, ja nosti esiin pienen istutuksen. Katso, tämän ostin sinulle!
Mitäs minä nyt tällaisella teen, ei mulla ole koskaan ollut kaktuksia, Aila naurahti.
Sinähän olet kirjastonhoitaja, varmasti löydät kirjoja aiheesta.
No hyvä on, jos tämä joskus kukkii, saat ostaa minulle jäätelön, lupaatko?
Sovittu.
Viikko myöhemmin maa peittyi lumeen, talvi tuli. Kalevi koputti Ailan ovea taas, käsi selän takana.
Mitäs nyt taas piilottelet?
Kalevi vähän punasteli ja hypisteli jalkojaan.
Aila, mietin tässä eihän tässä ole järkeä, että ramppaan joka päivä sinulle. Mitäs jos jäisin pysyvästi tänne? Oltaisiin yhdessä, vaikka vihillekin. hän ojensi kimpun punaisia ruusuja.
Ailan posket nousivat ihan punaisiksi.
Voi sinua Kalevi, kuinka kauan tuota mietit?
Kyllä siinä tovi meni mietin, suostuisitko. No tuota, suostutko?
Suostun minä, Aila vastasi, laski kukat maljakkoon. Kaipa tähän on jo tottunut, ja kuka nyt voisi kieltäytyä näin komeasta ruusukimpusta.
Talven he viettivät yhdessä, kevät tuli. Eräänä aamuna Aila huusi:
Kalevi, tule pian! Sun kaktus kukkii, nyt on jäätelön aika!
En olisi uskonut, mutta pidän lupauksen tänään mennään jäätelölle, siitä en tingi.
He kävelivät kylänraitilla, miettivät mitä jäätelömakua ostaisivat klassinen suklaa vai perinteinen lakritsi? Kalevi vilkaisi aurinkoiseen taivaaseen ja hymyili suu korviin.
Mikä sinut noin onnelliseksi tekee? Aila kysyi, hymyillen.
Tuli vaan mieleen, että kyllä meistä tuli aika hyvä tiimi, Kalevi sanoi.
Niin tuli, Aila kuiskasi hiljaa.
He astelivat rinnakkain, eivät enää vain naapureita tai taistelutovereita, vaan kaksi ihmistä, jotka löysivät toisensa vaahteranlehtien, lumipyryn ja kevätauringon keskeltä. Kyllä se on eri asia jakaa arki toisen kanssa; yksinäisyys ei enää häämötä missään.
Kiitos kun kuuntelit loppuun saakka toivottavasti sulle jäi lämmin mieli. Kaikkea hyvää ja iloa elämään!
