Vahva ja yhteenkuuluvainen perhe on sellainen, jossa kaikki kulkevat elämän ilot ja surut käsi kädessä. Jokainen luottaa toiseen, tukee ja auttaa. Meillä jokainen tietää voivansa purkaa huolet milloin tahansa on sitten suuri tai pieni pulma.
Välillä onnellisuus ja lämpö löytyy yksinkertaisimmista hetkistä. Esimerkkejä siitä ovat nämä tarinat elämästämme.
Minä ja vaimoni olemme molemmat lyhyitä, kumpikaan ei yllä metri kuuteenkymmeneen, kun taas isäni kohoaa komeasti yli metri seitsemänkymmenen. Hänen tuuhea partansa tekee hänestä vieläkin isomman. Aina kun isä tulee ovesta sisään, hän tervehtii iloisesti: “Hyvää päivää, hobitit!” Johon me vastaamme: “Hei vaan, Gandalf!” Nauru täyttää kodin.
Perheeseemme kuuluu minun ja vaimoni lisäksi kaksi tytärtä. Eräänä päivänä mietimme kuka veisi koiran ulos. Päätimme leikkiä pienen leikin: häviäjä lähtee lenkille. Leikki käynnistyi, ja tyttäreni alkoi vaivihkaa pukea päälleen. Hän avasi oven ja nappasi koiran hihnaan. Koko muu perhe katsoi hiljaa, kunnes huudahdimme yhteen ääneen: Sanni, mikä kilttityttö! Sanni naurahti ja sanoi: “Haa! Teidät yllätin!” Sitten hän riisui takkinsa ja tuli takaisin.
Eräs unohtumaton hetki liittyy ystävääni, joka tuli aikoinaan pyytämään isältäni kättäni. Isäni vajosi dramaattisesti polvilleen ja huudahti: “Viimein sinä saavuit, pelastajani!” Isä oli kuullut tämän vitsin nuoruudessaan ja haaveillut aina pääsevänsä käyttämään sitä.
Joka arkiaamu teen aamiaisen 8-vuotiaalle lapsenlapselleni. Viikonloppuisin nukun hieman pidempään. Eräänä sunnuntaiaamuna nousin hymyssä suin laittamaan voileipiä. Odottamassa oli valmiiksi tehty tee, raejuusto ja kaksi voileipää. Lapsenlapsemme oli päättänyt yllättää minut, ja sydämeni suli. Lapsilla on uskomaton kyky osoittaa kiitollisuutta.
Kerran lähdimme koko perheen voimin minä, mieheni ja 11-vuotias poikamme sekä veljeni perhe äitimme kotikylään. Matkalla päätimme ostaa vesipyssyt lapsille. Löysimme mainiot lelut, ja pian nauru täytti pihamaan vesileikistä. Lopulta aikuisetkin tempautuivat mukaan omaan “vesisotaan”.
Kun olin kuusivuotias, vanhempani veivät minut usein kesäiltaisin mökille maaseudulle. Isälläni oli vanha onkivapa, johon oli sidottu pieni puupala. Saavuimme laakealle aukiolle, jossa isä heilutti onkea ja matki hiiren vikinää. Hetken päästä paikalle lehahti suuri pöllö, joka yritti nokkia puupalaa mutta ei osunut. Katsoin lumoutuneena. Rakastuin noina hetkinä luontoon isäni kautta. Ne hetket ovat yhä sydämessäni.
Yhtäkkiä ymmärsin, ettei minun ja mieheni välille ollut koskaan syntynyt riitaa… Muistin ystävieni kertoneen kotiarjen kitkasta: vaatteita lattialla, papereita ja likaisia kuppeja siellä täällä. Mutta me istumme sohvalla, halaamme ja katsomme elokuvaa. Kaksi iloista sielua, eikä turhia huolia.
Eräänä päivänä jonotimme tyttäreni kanssa kaupassa. Hän selasi lehtiä ja huomasi: Isi, katso, tässä on keijulehti, kannessa Flora! Korjasin lempeästi: “Se on Bloom, ei Flora.” Edessämme seisovat tytöt kääntyivät yllättyneenä: isä keskusteli tytön suosikkiaiheista häpeilemättä.
Mieheni menetti äitinsä nuorena, ja minun äitini on ottanut hänen paikkansa. Olimme kerran ravintolassa, minä, mieheni, kaksi poikaamme ja äitini. Mieheni kiitti ääneen äitiäni kaikesta, kuin kiittäisi omaa äitiään rakkaudesta. Ilmassa oli lempeä kiitollisuus.
Kahdeksanvuotias tyttäreni ryntäsi eräänä päivänä kotiin hengästyneenä: Isi, ulkona oli jättimäinen, värikäs perhonen! Hän levitti käsiään kuin haukka. Kaikki muut pelkäsivät mennä lähelle. Vain pojat uskaltautuivat, ja yrittivät kepillä hätistää sitä, mutta eivät uskaltaneet tarpeeksi!
Tyttäreni jatkoi silmät loistaen: En minä pelännyt! Minä! Juuri olin ojentamassa, ettei eläimiä saa satuttaa, kun hän jatkoi: Minä hain kepin ja ajoin pojat pois! Eivät uskaltaneet koskea perhoseen! Ja sitten minä varovasti ohjasin sen lentoon, että pääsi turvaan metsään.
