Olin täysin ymmälläni vaimoni kanssa, kun tyttäremme Sini kertoi menevänsä naimisiin. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias. Yritimme suostutella Siniä muuttamaan mielensä, mutta turhaan.
Vaimoni äiti, Sinin isoäiti, kysyi häneltä suoraan:
Sini, odotatko sinä vauvaa?
En, mummo, en odota.
Sinin sulhanen oli vain kaksi vuotta vanhempi häntä. Istahdimme alas hänen perheensä kanssa ja sovimme, että häät pidettäisiin meidän kotona. Sini ei ollut tyytyväinen.
Tämähän on ihan vanhanaikaista. Tehdään jotain modernimpaa!
Kina jatkui kauan. Lopulta päätettiin, että juhla järjestetään ravintolassa. Sini vaati kalleinta vaihtoehtoa. Me emmekä sulhasen vanhemmat olleet oikein mielissämme.
Sini purskahti itkuun:
Naimisiin mennään vain kerran elämässä!
Otimme lainan. Samoin teki sulhasen perhe. Ostimme timanttisormuksen, jonka Sini halusi. Yhdessä tyttäreni kanssa valitsimme hänelle upean hääpuvun.
Aioimme mennä maistraattiin vanhalla autollamme, mutta Sini ei suostunut siihen.
Vuokratkaa edes maasturi!
Yritin selittää, että se maksaa ihan liikaa.
Minä toivon niin kovasti.
Lopulta vuokrasimme maasturin hääpäivää varten. Kun päivä koitti, olimme henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Kaikki oli maksanut maltaita useita tuhansia euroja. Sini ja hänen miehensä erosivat puolen vuoden kuluttua.
Sini vain huomasi, ettei avioliitto ollutkaan hänen juttunsa. Riitelyä ja vaatimuksia riitti.
Muistin, miten itse aikoinaan menin avioon. Puin päälleni kauniin puseron ja hameen. Vaimoni odotti minua maistraatissa kukkakimpun kanssa. Olemme olleet yhdessä kaksikymmentä vuotta ja kasvattaneet lapsen. Ei siihen suurellinen juhla vaikuttanut.
Häitä vastaan en ole koskaan ollut, mutta kohtuudella kaikessa. Toivon, että seuraavalla kerralla tyttärelläni on jalat vähän paremmin maassa.
