Aamulla naapuri soitti ja kysyi:
Oletko kuullut mitä serkkusi teki?
En, mitä on tapahtunut?
Hän aikoo hakea avioeroa 54-vuotiaana, 30 avioliittovuoden jälkeen.
Tästä uutisesta meni ihan sanattomaksi. Miten näin voi olla, hehän näyttivät aivan tavalliselta perheeltä. Hänen miehensä ei juo, on nykyään eläkkeellä ja yhdeksän vuotta vanhempi kuin hän. Heillä on kolme aikuista lasta, kaikki asuvat omillaan, ja viisi lastenlasta. Ja nyt yhtäkkiä hän päätti erota.
Ajattelin jo, että onko joku ymmärtänyt jotain väärin? Niinpä soitin heti serkulleni ja ehdotin tapaamista. Sovimme, että mennään kävelylle puistoon juttelemaan rauhassa. Ja tässä mitä sain kuulla…
En jaksa enää. Olen pyörinyt kuin orava pyörässä koko ikäni. Mieheni kävi töissä, niin minäkin, mutta työpäivän jälkeen mieheni rojahti sohvalle, katseli televisiota tai rentoutui muuten vaan, tai lähti vaikka kaljalle kavereiden kanssa. Mutta minä aloitin toisen työvuoron kotona. Uskon että moni suomalainen nainen tietää mistä puhun.
Töistä tulon jälkeen alkaa urakka: pyykinpesut, illallisen laitto, jotain valmistelua seuraavaa päivää varten, koska lapset tarvitsevat syötävää koulun jälkeen. Sitten siivous, tiskit, imurointi sillä mies on väsynyt ja lapsetkin kiireisiä läksyineen ja harrastuksineen. Ja paljon muuta, mitä jokainen emäntä tuntee arjessa.
Toivoin koko ajan, että kun lapset kasvaa, arki helpottuu. Mutta erehdyin. Lapset itsenäistyivät, mies jäi eläkkeelle, mutta minä jatkan yhä töissä.
Nyt rakas aviomieheni on paljon kotona tai kalassa, mutta ei koskaan tee mitään kotitöitä. Joka kerta hän odottaa, että tulisin kotiin ja hoitaisin kaiken yksin.
Viimeinen pisara oli, kun sairastuin flunssaan ja hän palasi kalasta ei kysynyt vointiani eikä tarjonnut apua, vaan avasi heti jääkaapin ja huusi miksei ole ruokaa, että olisin voinut edes keittää perunat, kun ei se nyt niin vaikeaa ole.
Sanoin, että jos ei kerran ole mitään vaikeaa, niin voisi tehdä itse. Ja siitä hän totesi:
Miksi minä vaimoa tarvitsen, jos joudun itse kokkaamaan?
Kun kuulin sen, ilmoitin että en jaksa enää ja haen eroa. Jaetaan asunto ja sitten asutaan omilla tahoillamme. Haluan vihdoin edes hetken elää itselleni.
Lapset eivät olleet iloisia päätöksestäni. He sanoivat, että jätän hänet yksin ja hän ei osaa tehdä mitään, kuulemma voi vaikka kuolla yksin.
Mutta en välitä enää. Hän saa nyt kärsiä omista päätöksistään. Jos ei osaa arvostaa sitä mitä on, saa nyt nähdä miten arki sujuu.
Niin se menee. Ehkä tilanne rauhoittuu, mutta serkkuni on päättänyt asiansa.
Minulla tosin on epäilyksiä ei ole helppoa olla yksin vanhana.
Mitä ajattelet tästä?
