Olen 26-vuotias, ja vaimoni sanoo, että minulla on ongelma, jota en halua myöntää itselleni. Hän muistuttaa siitä joka kerta, kun lopetan työn tai kun minut irtisanotaan. Hänen mielestään ei ole normaalia, että pisin työpaikkani on kestänyt kuusi kuukautta. Hän on oikeassa. Joskus jaksan kuukauden, joskus vain viisi päivää, toisinaan en edes selviä koeajasta loppuun asti. Olen tehnyt vaikka mitä rakennuksen kunnossapitoa, siivousta, katujen lakaisua, pesuhuoneiden pesua, tavaroiden kantamista varastoissa. Aina aloitan innokkaasti, mutta jo muutaman päivän jälkeen kaikki alkaa painaa sekä keho että pää.
Kyse ei ole vain väsymyksestä. Häpeä on pahinta. En päässyt lukiosta koskaan läpi, opiskelin vain 11 luokkaa. En palannut kouluun enää. Kun saan siivousliivin, mopin tai ämpärin käteeni, tunnen, etten kuulu sinne. Katson muita työkavereita he tekevät hommansa rauhallisesti, valittamatta kun taas minä pohdin, ettei tämä voi olla minun elämäni. Alan myöhästyä, tehdä hommat puolihuolimattomasti, keksiä syitä olla pois töistä. Lopulta minut kutsutaan toimistoon ja kerrotaan, ettei tarvitse enää tulla töihin.
Vaimoni ei ymmärrä tätä. Hän on ollut samassa marketissa jo neljä vuotta. Palkka on pieni, mutta tasainen. Hän tietää joka kuukausi paljonko euroja tulee tilille. Kun tulen taas kotiin ilman työpaikkaa, hän katsoo minua väsyneenä ja vihaisesti. Hän sanoo: Ei tässä ole työn vika, vaan sinun et kestää mitään. Vastaan, että nämä työt eivät ole minua varten, että olen tarkoitettu johonkin muuhun, etten ole syntynyt pesemään vessoja loppuelämäni.
Silloin hän suuttuu vielä enemmän. Hän sanoo, että minun pitää suorittaa koulu loppuun, opiskella jotain, hankkia pätevyyksiä. Kuka muka palkkaisi mihinkään muuhun, jos ei ole edes tutkintoa? Lupaan hänelle, että hoidan asian, mutta kuukaudet kuluvat ja en ilmoittaudu mihinkään. Keksin aina syyn ei ole rahaa, ei ole aikaa, myöhemmin sitten. Totuus on, että pelkään mennä takaisin kouluun aikuisena, istua nuorempien joukossa, tuntea itseni jälkeen jääneeksi.
Kotona tästä on tullut arkipäivää. Riitelemme aina samasta asiasta. Hän sanoo, että elän unelmissa, puhun kauniisti mutta en tee mitään. Minä sanon, että hän on tyytynyt osaansa, tottunut selviytymään, ei elämään. Joskus huudamme toisillemme. Joskus emme puhu ollenkaan päiviin. Lähden taas etsimään töitä, CV taitettuna taskussa, ja palaan pettyneenä, kun sanotaan otamme yhteyttä.
Pahinta on, että minä todella unelmoin. Unelmoin omasta yrityksestä, siitä että voisin olla riippumaton, etten häpeäisi työvaatteitani. Unelmoin siitä, että heräisin aikaisin jonkin oman asian vuoksi, en vain noudattaakseni muiden määräyksiä. Mutta unelmat eivät maksa vuokraa tai ruokaa. Vaimoni muistuttaa siitä joka päivä.
Onko minulla todella ongelma, jota en suostu myöntämään vai onko minulla oikeus unelmoida jostain suuremmasta?
