“Kyllä täällä huono yhteys on, olen työmaalla”: mies lähti työkomennukselle, mutta viikon päästä äiti näki hänet toisella puolella Helsinkiä vaunuja työntämässä. Lähdin tarkistamaan
Kaksi viikkoa sitten seisoin jäätävällä laiturilla Helsingin rautatieasemalla, toppatakki stroosuissa ja vilkutin Jannelle. Hänellä oli valtava urheilukassi, täynnä villakerrastoja, paksuja villasukkia ja purkkiruokaa. Janne oli lähdössä “työkomennukselle”. Kauas, kuulemma. Sinne, missä olosuhteet ovat armottomia, työ raskasta ja kuten hän sanoi palkka euroissa huomattava.
Miina, älä nyt sure, hän puski mua otsaan sellaisella järkevällä, etäisellä hellyydellä. Kolme kuukautta vaan. Sen jälkeen voidaan maksaa asuntolaina pois ja sulle voidaan vaihtaa auto. Yhteys on huono, tiedät korpi, työmaa. Soittelen kun mahdollista. Sä vaan odotat.
Ja minä odotin. Olin kuin joku Suomalainen Hachiko. Pidin kännykkää koko ajan kädessä, jopa saunassa (tiedän, synti!). Janne soitti harvoin pari kertaa viikossa, aina videopuhelulla, mutta kamera ei muka toiminut, oli peitetty tai jumissa.
Netti on ihan henkitoreissaan täällä, Miina, kuului hänen äänensä ryöppynä, häiriöitä täynnä. Yksi masto sadan kilometrin alueella. Rakastan sua, kaipaan. Nyt juoksen, työjohtaja huutaa.
Minä uskoin. Oikeastaan olin ylpeä. Minulla on mies, joka on suomalaista sissiä; kestää kaiken, että perheellä olisi parempi huominen. Säästin ihan kaikessa, yritin olla hipaisematta niitä rahoja, joilla hän muka rakentaa meidän tulevaisuutta.
Eilinen lähti liikkeelle ihan normaalisti. Olin töissä, kun äiti soitti. Äidin ääni oli jotenkin varuillaan hiljainen, jännittynyt, tuntui että mietti joka sanan.
Miina, istutko?
Äiti, mitä nyt? Onhan isä kunnossa?
Isä on ihan ok. Olen nyt täällä Itäkeskuksessa, ajattelin hankkia lapsenlapselle jotain kivaa… Ja Miina, näin Jannen.
Purskahdin nauruun vähän pakokauhuisesti, ehkä hysteerisesti.
Äiti, näit väärin. Janne on työkomennuksella. Meillä on seitsemän tunnin aikaero. Siellä on lunta, ei edes sieniä näy, hän on joko töissä tai nukkumassa.
Miina, äiti keskeytti tiukasti. Olen tuntenut hänet kymmenen vuotta. Tiedän, miten hän kävelee, miten raapii päätään, tiedän hänen takkinsa. Se oli hän. Hän oli ruokakortilla nuoren naisen kanssa. Ja… he työntivät lastenvaunuja.
Se ei ollut mikään dramaattinen hetki. Yhteiskuva meni harmaaksi, äänettömäksi, aivan paikalleen. Pääsin töistä migreenin varjolla ja hyppäsin taksiin. Itikseen kesti 40 minuuttia, jännitys ja hermot yhtä taksimatkaa. Soitin koko ajan Jannelle. Vastaus: “Abonentti ei tavoitettavissa.” Tietysti hänhän oli “korvessa”.
Äiti odotti ovella, kalpeana, vesipullo kädessä, jossa lillui tipat valeriaanaa.
He ovat elokuvassa, hän kuiskasi. Näytös loppuu noin kahdenkymmenen minuutin päästä.
Me odotimme. Piilouduin pylvään taakse, olo kuin halpa dekkari suoraan Ylen TV:stä. Salin ovet aukenivat ihmisiä syöksyi ulos. Ja heidän joukossaan näin hänet. Minun “työkomentajani”. Minun sankarini. Hän kulki käsikkäin parikymppisen naisen kanssa, jonka vatsassa näkyi jo selvästi raskaus. Janne työnsi vaunuja, joissa istui noin puolitoistavuotias tyttö.
Ei näkynyt väsynyt duunari hän oli hyvin ruokittu, tyytyväinen, elämä näytti maistuvan. Hän hymyili hänelle niin kuin minulle ei ollut hymyillyt vuosiin, ja suuteli tätä ohimoon.
Astuin esiin pylvään takaa.
Morjens, työkomentaja, sanoin reippaasti.
Janne nosti katseensa, ja väri katosi kasvoilta kuin revontulet helmikuussa. Hän nytkähti, ilmeisesti olisi halunnut juosta, mutta vaunut jumittivat.
Miina?.. Mikä… mitä sie täällä teet?
Minä? Tulin vastaan Ottavaiseni työkomennukselta. Tuliko sun lentokone etuajassa? Vai onko teleportti nykyään?
Nuori nainen jäykistyi, silmät vaelsivat Jannen ja minun välillä.
Janne, kuka tää on? hän kysyi ärtyneenä. Onko se se exä, joka estää sua maksamasta elatusmaksuja rauhassa?
Katsoin suoraan häneen.
Exä? Olen lain mukainen vaimo. Kymmenen vuotta avioliitossa. Ja mieheni pitäisi olla työmaalla, kasaamassa meille asuntolainaa pois.
Janne oli hiljaa. Kaikki hänen tarkkaan rakennettu legendansa romahti kuin Turun linna kevätauringossa. Kävi ilmi, että kaikki hänen “työkomennuksensa” viimeiset kolme vuotta olivat silkkaa satua. Hän ei ollut lähtenyt mihinkään. Hän eli vain kahdessa kodissa. Yhdessä kaupunginosassa minun kanssani, toisessa hänen uuden perheensä kanssa. Ja rahat… Rahat hän otti meidän yhteiseltä tililtä, hoiti pikavippejä ja lainoja, ja kustansi toisen perheen elämää.
Käännyin ympäri ja lähdin. Äiti tuli perässä. Takana kuului huutoa, lapsen itkua, naisen hysteriaa. En jaksanut välittää.
Kun tätä sotkua katsoo oikeasti, kyseessä on klassinen “feikki työkomennus” suomalainen versio narsistisesta huijauksesta. Vuosia valehtelua muista kaupungeista, metsästä ja aikaeroista, vaikka on vain ratikkamatkan päässä se ei ole pelkästään valhe, vaan järjestelmällinen manipulointi.
Ensimmäinen: etäisyyden illuusio. Mitä kauempana ja vaikeammin tavoitettavissa, sitä helpompi selittää poissaolo. “Kallis,” “kauas,” “huono yhteys,” “aikaero.” Täydellinen alibi.
Toinen: dissosiaatio. Tällaisilla ihmisillä vaikuttaa olevan ihan eri hahmot eri naisille. Toisen kanssa yksi rooli, toisen kanssa toinen. Maailmat eivät kohtaa, syyllisyyttä ei ole.
Kolmas: gaslighting uudelle naiselle. Hänen sanoistaan päätellen Janne kertoi tarinaa “exästä”, joka vaikeuttaa elämää ja ei päästä eroon. Jokaiselle omat sadut.
Neljäs: taloudellinen loisiminen. Siinä on pahin ei edes pettäminen, vaan raha. Vaimo säästää tulevaisuutta varten, mutta todellisuudessa sponsoroikin toisen perheen arkea. Se on suoraa taloudellista väkivaltaa.
Viides: sattuman rooli äidin tai ystävän silmä pyyhkii harhakuvia pois. Jos faktat ja usko riitelevät, usko faktoihin, vaikka kuinka kirpaisisi.
Mitä sitten? Ei mitään “henkisiä keskusteluja.” Ihminen, joka kykenee tällaiseen suurvalheeseen, ei ole neuvoteltavissa. Tarvitaan selkeitä tekoja: avioero, tarkka talouskatsaus ja uudet lukot oveen. Hänen “työkomennuksensa” loppui lopulliseen mahalaskuun.
Uskoisitko sinä miehelle, jos hän sanoo lähtevänsä töihin toiseen Suomen kolkkaan? Vai kävisitkö katsomassa liput, geolokaation, ja tekisit vähän salapoliisityötä?
