Olen 41-vuotias mies ja olen ollut naimisissa vaimoni kanssa siitä lähtien kun olin 22. Kaksi kuukautta sitten aloin miettiä jotain, mitä en ole koskaan uskaltanut sanoa ääneen: en usko, että olen koskaan rakastanut häntä sellaisella tavalla kuin muut ihmiset kuvaavat rakastumisen. Se tapahtui tavallisena iltana, istuin olohuoneessa katsellen televisiota, kun aloin pohtia, miksi en ole koskaan tuntenut sitä mitä muut suomalaiset naiset kuvaavat “perhosina vatsassa”, suloista jännitystä ja halua juosta toisen luo ja halata. Mietin asiaa ja kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.
Tulen vaikeasta perheestä. Isäni joi paljon, hän palasi kotiin humalassa, tuhlasi rahansa alkoholiin ja aiheutti ongelmia. Äitini, Maija, siivosi muiden koteja, jotta pystyi paikkaamaan sitä minkä isä jätti huolehtimatta. Kasvoin riitojen, väsymyksen ja jatkuvan paineen keskellä. Teini-ikäisenä suurin toiveeni oli päästä pois kotoa, saada omaa tilaa, nukkua rauhassa ja olla kuulematta huutoa aamuisin. En unelmoinut rakkaudesta unelmoin pakenemisesta.
Kun tapasin vaimoni, olin 22 ja hän oli minua 10 vuotta vanhempi. Vain kuukausi tapaamisemme jälkeen hän puhui jo siitä, että muutamme yhteen, että hän auttaisi minua, haluaisi kanssani jotain vakavaa. En pysähtynyt miettimään, olenko rakastunut. Näin siinä mahdollisuuden paeta kotoani, aloittaa uuden elämän. Otin sen vastaan nopeasti. Keräsin tavarani ja lähdin. Ei ollut pitkiä pohdintoja, ei syviä epäilyksiä vain voimakasta halua päästä pois.
En voi sanoa, että elämäni olisi ollut huono. Hän on hyvä puoliso ahkera, vastuullinen. Meillä ei ole koskaan ollut pulaa ruoasta, vuokra hoitui, ja lopulta ostimme oman kodin Helsingistä. Hän rakastaa lapsiamme ja huolehtii kaikesta. En ole koskaan löytänyt todisteita uskottomuudesta tai joutunut riitoihin. Ulkopuolelta avioliittoni näyttää “täydelliseltä”. Juuri tämä onkin se, mikä minua eniten hämmentää, koska ei ole suurta syytä tuntea tätä outoa tyhjyyttä.
Rakastan häntä. Kunnioitan häntä. Olen kiitollinen monesta asiasta. Hän antaa minulle rauhaa ja vakautta. Mutta kun katson taaksepäin, ymmärrän, etten ole koskaan tuntenut sitä voimakasta, intohimoista rakkautta, josta muut suomalaiset puhuvat. En ole koskaan kokenut suurta mustasukkaisuutta, pelkoa menettämisestä, tai jännitystä odottaessani häntä kotiin. Rakkauteni on ollut enemmän tottumusta, kumppanuutta ja kiitollisuutta mutta ei palavaa tunnetta.
En mieti eroa. En etsi toista ihmistä. En halua hajottaa perhettäni. Mietin vain jotain, mitä en ennen ole uskaltanut myöntää: ehkä se, mitä nimitin rakkaudeksi kaikki nämä vuodet, onkin ollut tarve, turvallisuus ja halu karata vaikeasta elämästä. Ja nyt, 41-vuotiaana, lasten kasvaessa aikuisiksi ja kodin ollessa järjestyksessä, tajuan tämän.
Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että edes mietin tällaista. Kysyn itseltäni: “Kuinka kehtaat kyseenalaistaa jotain, joka on tuonut sinulle vakautta?” Mutta samalla tunnen, että olen rehellinen. Ehkä tapani rakastaa on vain erilainen. Ehkä opin ensin selviytymään, ennen kuin opin rakastumaan. En tiedä. Tiedän vain, että tämä ajatus on herättänyt paljon asioita, jotka ovat olleet minussa jo siitä asti kun olin se pieni poika, joka halusi vain paeta kotoa.
Mitä sinä tekisit minun tilanteessani?
Kaipaisin neuvoja.
Tämän pohdinnan myötä olen oppinut, että joskus on tärkeämpää olla rehellinen itselleen kuin yrittää täyttää ulkopuolelta tulevia odotuksia.
