Elämäni kulkee yhden kadun päässä lukiosta, ja taas syksyisin kadulla vilisee nuoria poikia isot reput selässään, napit rennosti auki, naurua, kiireisiä äitejä, polkupyöriä jättämässä oppilaita kulman taa. Useimmille se on tavallista, arkeen kuuluvaa. Minulle se on kuin isku rintaan. Kolme vuotta sitten minun poikani, lukiolaisena, menehtyi ja siitä asti tämä vuodenaika on ollut raskain.
Poikani oli 16-vuotias. Tuona iltana hän lähti syömään ystäviensä kanssa, ja sitten viipyivät vielä hetken puistossa. Oli kymmenen illalla, kun hän ylitti katua tullakseen kotiin. Odotin häntä hereillä kuten aina. Yksi autoilija, humalassa, ajoi päin punaista. Ei hidastanut, ei pysähtynyt. Poikani ei ehtinyt edes reagoida. Kun minulle soitettiin sairaalasta, tunsin, että koko kehoni tyhjeni. Seisoin sanattomana, en oikein ymmärtänyt, mitä minulle sanottiin.
Olen menettänyt omat vanhempani. Se kipu oli vahva, surullinen, raskas. Mutta mikään ei ole verrattavissa siihen tunteeseen kun joutuu hautaamaan oman lapsensa. Se ei ole elämän luonnollinen järjestys. Tunsin vihaa, voimattomuutta, syyllisyyttä yhtä aikaa. Kysyin itseltäni miksi annoin hänen lähteä, miksi en pyytänyt häntä kotiin aikaisemmin, miksi Jumala sallii tällaista. Kuukaudet riitelin Jumalan kanssa. Rukoilin ja itkin, valitin, sanoin, ettei ole reilua, että poikani vietiin ilman varoitusta.
Olen pyörittänyt kirjakauppaa jo vuosia. Se on elantoni. Myyn vihkoja, värikyniä, kuulakärkikyniä, teen kopioita, tulostuksia, latauksia lisäksi toimin myös pankkiasioiden välittäjänä, niin ihmiset tulevat ja menevät pitkin päivää. Ennen palvelin opiskelijoita iloisin mielin. Nyt jokainen koulupuku muistuttaa minua hänen omastaan. Jokainen lapsi, joka ostaa vihkoja, palauttaa minut niihin hetkiin, kun ostin niitä hänelle. Välillä kopioidessani papereita silmäni täyttyvät kyynelistä.
Ensimmäisenä vuonna hänen menetyksensä jälkeen melkein suljin koko liikkeen. En jaksanut edes nostaa säleverhoa. Pakotin itseni nousemaan, koska oli pakko syödä ja maksaa vuokra sekä laskut. Monesti palvelin asiakkaita teennäisellä hymyllä ja rikkinäisellä sydämellä. Oli päiviä, jolloin pojat astuivat nauraen sisään, ja minun oli pidäteltävä kyyneliä.
Vähitellen lopetin vihastumisen Jumalalle niin usein. Ei siksi, että kipu olisi kadonnut, vaan koska tajusin kuinka viha hajotti minuakin enemmän. Rukoukseni ovat muuttuneet. En enää valita. Pyydän voimaa, pyydän rauhaa. Pyydän apua, että voisin elää tämän tyhjyydentunteen kanssa, jota mikään ei täytä.
Näinä aikoina, kun näen kouluvuoden alun fiilikset, tunnen sydämeni puristuvan. En itke kuten ennen, mutta kipu on yhä hiljainen ja pysyvänä. Olen oppinut elämään sen kanssa, mutta se ei koskaan katoa. Ihminen oppii hengittämään kivun ympäriltä, muttei pyyhi sitä pois.
Joka aamu avaan kirjakauppani. Palvelen opiskelijoita. Katselen reppuja jotka kulkevat ovesta ohi. Vaikka ulospäin näytän vahvalta, sisällä olen yhä se äiti, joka odottaa poikansa avainta klo 22 vaikkei sitä ääntä enää koskaan tule kuulemaan.
