Kun olin kyydinnyt rakastajattaren autosta, hyvästelin hänet hellästi ja suuntasin kotia kohti. Talon edessä seisahduin hetkeksi. Mielessäni punnitsin, mitä kaikkea sanoisin vaimolleni. Kiipesin portaikkoa ja avasin oven.
Hei, sanoin. Sinikka, oletko kotona?
Kotona, vastasi vaimo välinpitämättömästi. Hei vaan. Tarvitseeko minun mennä paistamaan pihvejä?
Päätin, että tällä kertaa on oltava suora jämäkkä, rehellinen, miehekäs! Oli aika lopettaa kaksinainen elämäni, ennen kuin rakastajattaren suudelmat ehtisivät huuliltani jäähtyä, ennen kuin arjen suonsilmä jälleen vetäisisi minut mukanaan.
Sinikka, rykäisin. Mun pitää nyt sanoa meidän on erotettava.
Sinikka otti uutisen vastaan mitä tyynimmin. Hänen rauhallista mieltään oli muutenkin vaikea järkyttää. Nuorempana olin jopa kiusoitellut häntä sanomalla häntä “Sinikka Kylmäksi”.
Niin että, mitä? Sinikka kysyi keittiön ovelta. En siis paista pihvejä?
Tee miten haluat, sanoin. Haluat, paista, et halua, älä paista. Minä lähden toisen naisen luo.
Useimmat vaimot olisivat siinä kohtaa käyneet miehen kimppuun paistinpannu kourassa tai nostaneet hirvittävän kohtauksen. Sinikka ei kuitenkaan kuulunut siihen joukkoon.
Voi hyvä tavaton, mikä velikulta, hän tokaisi. Mutta veitkö saappaani suutarilta?
En, nolostuin. Jos se on sinulle niin tärkeää, haen ne vaikka heti!
Jaa-a mutisi Sinikka. Sellainen sinä olet, aina unohtamassa. Lähetetäänpä hölmö hakemaan saappaita, niin eiköhän ne väärät kanna kotiin.
Loukkannuin hieman. Tuntui siltä, ettei tämä eron puiminen mennyt lainkaan kuten olin kuvitellut. Ei ollut draamaa, ei intohimoa, ei vihaisia syytöksiä! Mutta mitä muuta olisin voinut odottaakaan Sinikalta, jonka lempinimenä oli aikanaan ollut Sinikka Kylmä?
Sinikka, etkö sinä kuule minua! ärähdin. Ilmoitan nyt virallisesti, että jätän sinut toisen naisen vuoksi. Lähden pois, ja sinä puhut vain kengistä!
No siinäpä se, Sinikka sanoi. Toisin kuin minä, sinä voit lähteä minne huvittaa. Eivätköhän sinun kenkäsi ole kunnossa. Ei muuta kuin menoksi.
Olimme eläneet yhdessä kauan, eikä vieläkään osannut kunnolla erottaa, milloin vaimoni oli sarkastinen ja milloin täysin vakava. Aikanani olin ihastunut juuri hänen tasaiseen luonteeseensa, kyvyttömyyteensä riidellä ja siihen, että sanat tippuivat säästellen. Eikä rehellisyyden nimissä voinut vähätellä myöskään Sinikan kohtuullista ja käytännöllistä otetta elämään tai hänen muodokkaita, viehättäviä muotojaan.
Sinikka oli luotettava, uskollinen ja viileä kuin vanha ankkuri Turun satamassa. Mutta nyt minä rakastin toista. Rakastin palavasti, syntisesti ja makeasti! Oli tehtävä pesäero ja suunnattava uuteen elämään.
Niin, Sinikka, sanoin juhlallisesti, hieman surumielisesti, olen kaikesta kiitollinen, mutta lähden, sillä rakastan toista naista. Sinua en enää rakasta.
Voi sinua, Sinikka tokaisi. Et rakasta! Hullu puolikenkä! Minun äitini rakasti naapuriaan. Ja isä rakasti kaljaa ja kortinpelaamista. Ja katsopa, millainen mainio yksilö minusta tuli.
Tiesin, että Sinikan kanssa väittely oli kuin yrittäisi seistä järven jäällä kevättalvella mikään ei pitänyt, ja hänen sanansa painoivat kuin kymmenkiloinen hauki. Kaikki lämpö, jolla olin lähtenyt keskusteluun, hävisi, eikä riiteleminen enää houkutellut.
Sinikka, sinä olet oikeasti hieno, vahvistin vaisusti. Mutta minä rakastan toista nyt. Rakastan palavasti, syntisesti ja makeasti! Ja aion lähteä hänen luokseen, ymmärrätkö?
Ketä toista? Sinikka kysyi. Sari Simolaako?
Pelästyin. Vuosi sitten minulla tosiaan oli ollut salaista suhdetta Sariin, enkä ollut arvannut, että Sinikka tunsi hänet!
Mistä sinä hänet aloitin, mutta jätin lauseeni kesken. No, ei sillä väliä. Ei, Sinikka, en puhu Sarista.
Sinikka haukotteli.
No sitten varmaan Kaarina Mäkelä? Hänenkö luokseen olet menossa?
Selkäpiissäni värähti. Kaarinakin oli ollut rakastajani, tosin aikaa sitten. Entä jos Sinikka tiesi miksi hän ei ollut koskaan sanonut mitään? Tietysti, hänen sanansa sai siepata irti kuin perunan maakellarista.
Eipä ollut kumpikaan, yritin. Ei Mäkelä, ei Simola. Tämä on ihan toinen nainen, koko elämäni unelma, ilman häntä en voi elää. Älä yritä estää minua!
Sittenhän se on varmaan Maija, totesi Sinikka. Voi sinua, olet kyllä hassu mies. Koko kylä tietää. Elämäsi huippunainen Maija Valanniemi. Kolmekymmentäviisi vuotta, yksi tytär, pari raskaudenkeskeytystä Näinkö on?
Tartuin kiireellä päätäni. Osui napakymppiin! Olin todellakin ollut Maija Valanniemen kanssa.
Mutta miten sopersin. Kuka meidät paljasti? Oletko vakoillut minua?
Yksinkertaista, sanoi Sinikka. Hyvä mies, minä olen ollut naistentautien lääkärinä tässä kaupungissa kolmekymmentä vuotta. Olen tutkinut enemmän naisia kuin sinä koskaan. Minulle riittää yksi vilkaisu, ja tiedän missä olet roikkunut, senkin höhlä!
Yritin kasata itseni.
Oletettavasti arvasit oikein! tunnustin. Olkoon vaikka Valanniemi. Silti se ei muuta mitään, lähden hänen luokseen.
Hölmö sinä olet, tuhahti Sinikka. Olisit nyt edes minulta kysynyt jotain! Ei siinä Valanniemessä mitään ihmeellistä ole, ihan tavallinen nainen, lääkärin sanoin. Oletko muuten nähnyt elämäsi unelman potilastietoja?
E-en ole tunnustin hiljaa.
No niin! Nyt mars suihkuun. Ja huomenna soitan Jormalle työterveyteen, jotta pääset tarkistukseen ilman jonotusta, Sinikka ilmoitti. Ja sitten puhutaan lisää. On tämä nyt noloa: gynekologin mies eikä osaa valita itselleen tervettä naista!
Mitä minun oikein pitäisi tehdä? kysyin anovalta.
Minä menen paistamaan pihvit, Sinikka henkäisi. Sinä peseydyt ja tee mitä haluat. Jos haluat unelman ilman vaivoja, tule sanomaan voin suositellaJäin seisomaan keittiön ovipieleen, hiljaisena ja eksyneenä. Sinikan siluetti vilahti hellan äärellä, ja voin tuoksu leijui nenääni tuttu, turvallinen, ehkä jopa lohdullinen. Katselin häntä, tuota rauhallista, arvoituksellista naista, joka tuntui ohjaavan koko kohtaukseni kuin teatterinjohtaja tietävän, näkevän, mutta pysyvän sivussa.
Astuin vessaan, avasin hanan ja annoin kylmän veden valua käsieni yli. Katsoin peiliin; kasvoni näyttivät vanhemmilta kuin hetki sitten. Oliko tämä vapautus vai vain uusi ansa? Oliko palava rakkauteni todellinen, vai olinko vain hetken huumassa tuhoamassa ainoaa vakaata asiaa elämässäni?
Vesi solisi hiljaa. Samassa kuulin Sinikan naurun keittiöstä, heleän ja nopeasti sammuvan. En tiennyt, oliko se ivallinen vai hyväntahtoinen, vai kenties kaiken hyväksyvä. Ehkä hän oli tiennyt koko ajan; ehkä hän rakasti minua juuri siksi, että en osannut olla aivan oikein kenellekään, en edes itselleni.
Pyyhin kasvoni ja palasin keittiöön. Sinikka seisoi jo pöydän ääressä, nosti pihvilautasen eteeni ja katsoi pitkään silmiini ei kylmästi, vaan vaiteliaalla hellyydellä, jossa kaikki kiukku ja pettymys oli jo muuttunut johonkin lämpimämpään, vuosien mittaamaan tyyneyteen.
Syödään nyt, hän sanoi, ja äänessä oli vähän väsymystä, mutta silmien perällä pieni hymy. Elämä jatkuu huomiseksikin.
Käänsin katseeni alas lautaseen, mutta jossain sydämeni perukoilla tunsin outoa kiitollisuutta ja keventynyttä helpotusta. Ehkä kaikki ei ollut lopullista, ehkä uusi ei ollutkaan täysin vieras. Ainakaan en ollut yksin, en ollut koskaan ollut.
Niin istuimme yhdessä, auringon viimeisen valon pilkahdellessa ikkunasta, ja kun ensimmäinen suupala suli kielelleni, ymmärsin, että joskus suurin muutos on uskaltaa jäädä vaikka vain hetkeksi vielä, hyvän pihvin ääreen.
