Viime aikoina äitini on alkanut asua yksin. Hän erosi isästäni, ja veljeni asui hetken hänen kanssaan, mutta muutti sitten yhteen tyttöystävänsä kanssa. Äiti valitti minulle usein, kuinka vaikeaa on olla yksin suuressa talossa. On pelottavaa ja yksinäistä, kaipaa seuraa ja juttukaveria. Minua kävi häntä sääliksi, joten ehdotin, että hän voisi asua siskonsa kanssa. Myös tätini oli jäänyt yksikseen. Mutta äitini ei innostunut ajatuksesta; hänen mukaansa siinä iässä luonteet eivät enää sovi yhteen.
Kun veljeni muutti pois, äitini alkoi käydä meillä usein. Milloin sattui, viikonloppuisin tai keskellä arkiviikkoakin. Otimme hänet aina avosylin vastaan. Olimme iloisia, kun hän tuli, vierailimme myös hänen luonaan aina kun ehdimme. Juhannuksena ja muina pyhäpäivinä otimme hänet mukaamme mökille anoppilan väen kanssa. Teimme kaikkemme, ettei hän tuntisi oloaan liian yksinäiseksi.
Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes mieheni ja minä saimme poikamme. Äitini halusi jäädä luoksemme sillä verukkeella, että auttaisi vauvan kanssa tämä tapahtui heti sen jälkeen, kun palasin Naistenklinikalta kotiin. Äiti vakuutti, että läsnäolostaan olisi paljon hyötyä. Mietimme asiaa, ja lopulta suostuimme. Hän auttoikin paljon: hoiti vauvaa, auttoi kotitöissä. Mutta emme kuitenkaan osanneet kuvitella, että hän jäisi luoksemme lähes pysyvästi. Siitä on jo kaksi kuukautta, eikä hän näytä suunnittelevan lähtöä. Nyt hän jo vihjailee, ettei ole mitään järkeä pitää omaa asuntoa tyhjillään fiksumpaa olisi vuokrata se jollekin…
Olemme molemmat kiitollisia hänen avustaan. Äiti tekee meille paljon. Mutta alamme kuitenkin väsyä hänen jatkuvaan läsnäoloonsa. Kaipaisimme jo omaa rauhaa. Hän on eläkkeellä eikä juuri käy missään, vaan on aina kotona. Hän laittaa mielellään asioita uuteen järjestykseen: keittiön astiat ja kaapit vaihtavat paikkansa. Meidän kotimme jää pieneksi kolmelle aikuiselle. Emme esimerkiksi voi kuljeskella kotona vähissä vaatteissa ilman, että joku toljottaa. Elämä on muuttunut hankalaksi.
Äiti myös arvostelee, miten elämme ja mihin rahamme menevät. Hän toruu miestänikin siitä, ettei tämä auta minua tarpeeksi. Koen tämän todella raskaana. Yritin puhua äidille suoraan, ja selitin, että nuoren perheen pitäisi saada elää omillaan. Mutta äiti ei hyväksy perustelujani. Hänen mielestään lapsiperheessä on luonnollista asua oman äidin kanssa, ja nuoret vanhemmat eivät selviydy pikkulapsesta yksin vauva on suuri vastuu. En enää tiedä, miten saisin äidille selitettyä, että hänen apunsa alkaa tuntua tukahduttavalta ja jopa epämieluisalta. Säälin häntä, en tahdo että hän jää yksin vanhana.
Mutta eihän kenenkään syy ole, että hän erosi isästäni. Hän voisi löytää itselleen vielä uuden miehenkin, jos vain haluaisi…
