Olin seurustellut Lauri Virtasen kanssa kolme vuotta, kun hän pyysi minua muuttamaan yhteen mikä tarkoitti sitä, että asuisimme hänen vanhempiensa luona Espoon lähiössä. Heti kun häät olivat ohi, tunnelmat kotona kääntyivät synkiksi kuin marraskuun iltapäivä Helsingissä.
Anoppini tiukkasi Laurilta jatkuvasti selityksiä minun tekemisistäni. Olin hänen silmissään syyllinen säähän ja sähköhintojen nousuunkin. Ihan sama teinkö töitä vai olin kotona aina oli jotain moitittavaa. Eräänä sunnuntaina päätimme Laurin kanssa nukkua pitkään, mutta anoppi marssi sisään kuin VR:n konduktööri, moitti laiskuudesta ja muistutti, että hänen talossaan mennään hänen säännöillään.
Kun Laurin mitta täyttyi, hän ryhtyi googlaamaan vuokra-asuntoja jo samana iltana. Pääkaupunkiseudulla hinnat olivat pilvissä, mutta eihän vaihtoehtoja juuri ollut muuten olisi pitänyt pyydellä anteeksi juhannukseen asti. Heti kun muutimme omaan vuokraan, elämä alkoi maistua taas Fazerin suklaalta.
Jonkin ajan päästä lähdimme katsomaan tonttia omakotitaloa varten, mutta kaivon poraaminen olisi vienyt enemmän euroja kuin koko meidän säästöpossuinen sisältö. Pyysimme Laurin vanhemmilta apua. Oma isäni oli kuollut jo silloin kun olin pikkutyttö, ja äiti asui nykyään Keski-Suomessa kasvattamassa kahta pikkuveljeäni.
Aloimme rakentaa taloa omin käsin, mutta kun olimme penkomassa papereita, kävi ilmi, että tontti oli edelleen anopin nimissä. Repesin kuin Karelian piirakka ja kerroin Laurille, että tämän on nyt selitettävä asia. Lauri sanoi, että tämä johtui vain “paperihommista”, koska vanhempamme olivat maksaneet tontin ja siirsisivät sen myöhemmin meille. Teki mieli kysyä, onko hän käynyt Suomessa paperisota-jatkokurssin, mutta jätin moittimisen sikseen.
Epäröin silti ja pyysin anoppiani ottamaan vähintään vuoden breikin meidän elämästämme. Asuimme kuukauden erillään, mutta Lauri lupasi hoitaa tilanteen, ja minä ikuinen optimisti suostuin vielä kerran yrittämään. Pari kuukautta myöhemmin tein positiivisen raskaustestin, ja vanha haaveeni toteutui viimein.
Raskauden myötä olimme taas yhteydessä Laurin vanhempiin, mutta heidän käytöksessään ei mikään muuttunut. Puhelin soi, kutsuja sateli heidän kotiinsa, vaikka olin pyytänyt saada olla rauhassa. Anoppi lisäsi vettä kiukaalle entistä innokkaammin, ja pienet kiistat Laurin kanssa lisääntyivät. Muistutin Lauria lupaamattomista parannuksista ja siitä, että appivanhempien kanssa elo muistutti suomalaista saunailtaa jännite vaan kasvaa.
Käännekohta tuli, kun anoppi soitti äidilleni maalle ja kyseli halukkuudesta meidän talon paperien uudelleenkirjaukseen mutta ehdotti että äitini luopuisi puolesta talon arvosta! Kun äiti kieltäytyi, sain syytökset niskaani, etten osaa tehdä töitä ja laiskottelen vain Helsingin kahviloissa.
Silloin tajusin, ettei yhteiselo Laurin suvun kanssa tulisi toimimaan: heidän elämässään raha oli ratkaiseva tekijä ihan joka asiassa. Päätin laittaa stopin pelleilylle elämä on liian lyhyt siihen, että joku toinen määrää, miten pitää elää.
Ja tiedättekö mitä? En kadu päätöstäni hetkeäkään. Tiedän pärjääväni mainiosti sekä itseni että lapseni kanssa, vaikka joutuisinkin syömään hernekeittoa torstaisin yksin. Veikkaisin, että Lauri jatkaa asumista äitinsä kanssa ja käy viikonloppuisin moikkaamassa.
Mitäs mieltä olette: oliko minun ratkaisuni reilu?
Mielestäni jokainen nainen tietää itse, mikä on hänelle ja lapselleen parasta varsinkin kun ympärillä on niin paljon meteliä kuin Linnanmäen huvipuistossa juhannuksena. Elämässä pitää olla rohkeutta laittaa itsensä etusijalle edes välillä.
