Monimuotoiset ilot
Olen kolmekymmentäkahdeksan. Kuukauden kuluttua elämässäni on tytär. Hän on neljätoista.
Tie hänen luokseen tuntui pidemmältä kuin matka Antin luo. Kymmenen vuotta sitten ensimmäinen avioliittoni hajosi hämärään lapsettomuusdiagnoosiin.
En halua adoptoida, Katri, sanoi mieheni lähtiessään. Haluan oman lapsen.
Sen jälkeen rakensin elämästäni linnoituksen. Menestyvä ura pienessä kustantamossa taidejohtajana, viihtyisä vuokra-asunto Helsingissä, matkoja ystävieni kanssa, ja salainen suojattu paikka sielussani, minne pääsy oli suljettu jopa itseltäni paikka, jossa asui varjo naisesta, joka ei koskaan saanut olla äiti.
En enää halunnut avioitua. Mutta Antin kanssa kaikki selvisi melkein ensikohtaamisesta. Kaksi aikuista, hieman väsyneitä yksinäisyydestä ja virheistä, tapasimme kuin olisi tuttuja jo vuosia. Tuntui, kuin hän olisi astunut lempikirjani sivuilta. Siinä päähenkilöllä oli ihana tytär, jollaisesta olin haaveillut kauan, jopa luovutettuani toivosta. Nyt onni nimeltä Eeva seisoo elämäni kynnyksellä.
Tapasimme hänen isänsä kanssa yhteisen tuttavan häissä. Minä täydellisessä mekossa vitsailin puheissa “perheonnesta”. Hän ainoa mies, joka oli tullut juhliin selvästi työpaidassa viihtyi keittiössä auttaen morsiamen setää korjaamaan hajonnutta jääkaappia. Törmäsimme tiskialtaalla minä kannoin tyhjiä laseja, hän piti kädessään jakoavainta.
Oletko sinäkin pakolainen? hän virnisti, viitaten äänekkääseen saliin.
Ainoat järkevät ihmiset sadan kilometrin säteellä, vastasin.
Antti työskenteli tuotannon huoltoinsinöörinä. Hän ei osannut kosiskella perinteisesti. Saapui pizzan kanssa tai kertoi taas uuden tarinan “putkimiesten mokasta”, korjasi vuotavan hanani ja kerran huomioi hämillisenä taidekirjani: “En ymmärrä taiteesta mitään, mutta jos joskus haluat, voit näyttää minulle jotain. Eeva ihastui viime vuonna Ateneumin näyttelyssä Monet’n maalauksiin.”
Hänen kanssaan ei ollut helppoa. Oli turvallista. Kuin satama. Mutta tärkein matka elämässäni oli kuitenkin hänen tyttärensä. Antti puhui hänestä aina ylpeänä mutta surullisena niin, että oma taakkani tuntui vähemmän yksilölliseltä.
Puoli vuotta sitten Antti, kömpelö isona miehenä, peläten rikkovansa jotain herkkää, esitteli meidät pienessä kahvilassa:
Eeva, tässä on Katri. Katri, tässä on Eeva, hän sanoi, äänessä pyynnön kaiku molemmille: “Olkaa kiltti, pitäkää toisistanne.”
Eessäni seisoi nuori tyttö, ei enää lapsi, kirkassilmäinen. Pitkä ja siro, isänsä punertava tukka ja sitkeä leuka. Katse oli tarkkaileva. Olin varautunut varovaisuuteen, mutta se oli uteliaan toiveikas.
Kiva tutustua, Katri, Eeva sanoi. Isä kertoi, että työskentelet kirjojen parissa. Siistiä.
Ja sinä, kuulin, piirrät sarjakuvia se on vielä siistimpää.
Siinä rakensimme ensimmäisen sillan. Puolen vuoden aikana syntyi hauras mutta kestävä rauha. Hän sallii minun auttaa kouluprojekteissa (etsin hänelle harvinaisia keskiaikaisia balladeja), minä sallin hänen kommentoida asujani (“Katri, tuo mekko tekee sinut vanhemman näköiseksi, rehellisesti”). Antti seuraa meitä tarkkaavaisena kuin miinanraivaaja.
Eevan historiaa opin hiljalleen. Hänen äitinsä, nuori, romanttinen ja käytännön taidoiltaan kömpelö, ei kestänyt arjen tasaista virtaa lähti kun vuosia Eevalla oli vasta yksi. Ei toiseen perheeseen, vaan “vapauden” etsintään. Etsintä jatkui, harvoin postikortein eri maista.
Eeva kasvoi isänsä ja isoäitinsä luona. Rakastavien, huolehtivien. Silti maailma ilman äidin läsnäoloa on kuin koti ilman tuoreen pullan tuoksua. Se voi olla lämmin, mutta keskellä on aina hiljainen tyhjyys. Tunsin sen tyhjyyden. Näin kuinka Eeva katseli äitejä, jotka odottivat lapsiaan koulun portilla. Kuinka hän rakastavasti silitti villapaitani hihaa elokuvissa. Hän ei puhunut puutteesta. Mutta halu hyväksyä minut osaksi elämäänsä kertoi siitä enemmän kuin sanat.
Kerran, Antin kosinnan jälkeen, jäimme Eevan kanssa keittiöön kaksin. Antti lähti äkilliselle keikalle, söimme pizzan loppuja.
Isä on muuttunut sun kanssa, Eeva sanoi yllättäen. Hän viheltää ajaessaan partaansa.
Viheltää? ihmettelin.
Jep, joku melodia, tytön kasvot väläyttivät hymyn. Ennen näin vain isän. Nyt hän on onnellinen. Sen huomaa.
Eeva mietti hetken ja jatkoi hiljaa:
Olen iloinen. Hän tarvitsee tätä. Ja minä hän takertui sanoihin, nosti katseensa, minäkin.
Se oli uskomaton ele. Ei suuria sanoja, ei draamaa. Vain tosiasian toteamus isän siunauksessa, oman kypsän viisauden. Lapsi, jolta puuttuu jotain tärkeää, tulee usein aikuiseksi liian varhain. Eeva ymmärsi onnen tärkeyden isälleen, ja siksi itselleen. Hän teki valinnan meidän puolesta, uuden perheemme puolesta.
Tämä valinta toi minulle suuremman vastuun kuin mikään kirkossa annettu lupaus. Minun on ansaittava tämä lapsen luottamus. En yritä olla äiti päivässä se olisi petos Eevan äidin muistoa ja isoäidin pyhyyttä kohtaan. Äiti on joko karismaattinen poissaoleva nainen, tai isoäidin muisto. Minä olen kolmas. Vieras. Voinko antaa jotain sellaista, mitä ensimmäinen ei antanut, ja voiko Eeva ottaa vastaan, loukkaamatta toisen muistoa?
Hänen lämmin suhtautumisensa minuun on harkittua, tiedostettua. Entä kun teini-iän myrsky iskee? Saan kuulla kylmän: “Ei kuulu sulle, Katri.” Mutta nuo sanat eivät tulleet Eevalta.
Kaksi viikkoa kihlauksen jälkeen söimme yhdessä Antin luona. Eeva tökkäsi salaattiaan:
Huomenna on koulun psykologin tapaaminen. Tarvitsee allekirjoituksen.
Taas? Antti mutristi. Eeva, puhuttiin jo, että nämä jutut ovat turhia. Sä pärjäät.
Tarvitsen, vastaus oli terävä. Siellä puhutaan ahdistuksesta. Minulla on sitä.
Vaikenimme. Antti uskoi “huomioimattomuuden parantavan”, stoalaisuuteen. Hän eli itse niin vuosia.
Ehkä se olisi hyvä, sanoin varovaisesti. Ei siitä haittaa ole.
Katri, nämä ovat minun ja Eevan asioita, ääni muuttui päättäväiseksi. Selvitämme ne.
“Meidän”. Minä ulkopuolella. Eevan katse oli ei ilkikurinen, vaan ymmärtävä. “Näetkö?” niin se puhui.
Illan jälkeen sanoin Antille:
“Teidän” asiat ovat nyt myös minun. Vai aiotko mennä naimisiin hoitajan kanssa, joka pysyy hiljaa nurkassa?
Hän pyysi anteeksi, suuteli sormiani, sanoi pelänneensä. Jäi silti arpi ja pelko.
Häämekkoa valitsemassa kävimme kolmestaan. Eeva kokeili vaaleansinistä, pyöri peilin edessä ja sanoi:
Äidilläkin oli sininen mekko siinä yhdessä kuvassa.
Yksinkertainen muisto, mutta Antti pysähtyi, kasvot jäykistyivät. Ilta meni etäisenä. Yöllä kysyin itkuisena: “Rakastatko häntä edelleen?” Hän mietti pitkään. “Rakastan muistoa siitä, millainen hän oli. Ja vihaan sitä, joka jätti Eevan.”
Se oli rehellisin keskustelu. Molemmat itkimme. Pelko menneisyyden painosta, jonka piti kantaa yhdessä.
Viikkoa ennen muuttoa autoin Eevaa pakkaamaan kirjoja. Vanhan vihon välistä tipahti luonnos mustavalkoinen piirros. Siinä olin minä keittiössä Antin luona, kahvikuppi kädessä, katsomassa ikkunasta. Sunnuntainen aurinko, piirretty eri väreillä, kosketti hahmoa.
Ojensin piirroksen hänelle. Eeva punastui:
Se on vain harjoittelua.
Kyyneleet nousivat silmiini:
Pelkään, Eeva, tunnustin. Pelkään satuttavani sinua tai isääsi. Pelkään epäonnistuvani.
Tyttö katsoi minua, silmissä ei ollut teinin ylemmyyttä, vaan toverin ymmärrys:
Mäkin pelkään Pelkään, että petyt meihin. Meidän sotkuun, tapoihin psykologeihin. Mutta syvä hengitys, olen tosi väsynyt pelkäämään yksin. Isäkin. Voidaanko yrittää pelätä yhdessä? Tai ainakin olla myöntämättä ettei pelätä?
Se oli todellinen sopimus. Ei idealistista rakkautta, vaan yhteistä pelon voittamista.
Pian minulla on tytär. Hän on aikuinen, monimutkainen, omien kipujensa ja muistojen täyttämä. Kuljen hänen luokseen tyhjin käsin, mutta täynnä sydäntä. Olen valmis kohtaamaan sekä kukat että piikit, kuuntelemaan, erehtymään ja pyytämään anteeksi. Tätä on elämä.
Tahdon olla luotettava aikuinen hänen elämässään. Satama. Ihminen, jolle voi puhua häpeämättä sellaisista asioista, joista ei kehtaa kysyä isältä. Joka on hänen puolellaan ei isää vastaan, vaan yhdessä. Joka yksinkertaisesti on.
Elämä opettaa, että perheen rakkaus ei synny täydellisyydestä, vaan aidosta halusta jakaa pelot ja ilot, polku ja tauot. Meidän on opittava olemaan epätäydellisiä yhdessä ja juuri siinä piilee perheen todellinen voima.
