Tämän tarinan muistan aina
Mikael Virtanen tajusi jo kouluaikoina, että hänestä tulisi opettaja. Se ei ollut pelkkä haave, vaan syvä varmuus, joka jäi hänen sydämeensä yhden tapauksen jälkeen. Nuorella mielellä hän jo silloin ymmärsi, että piti pysyä rehtinä ihmisenä, ihan sama mitä tapahtuu ja hänelle oli hyvä esimerkki omassa arjessa. Se hetki oikeasta kasvatuksesta painui sydämeen, eikä koskaan ollut unohtua.
Mikael kävi kuudetta luokkaa. Hän asui äitinsä kanssa kahdestaan. Juuri sinä vuonna isä lähti pois, eikä sitten enää palannut, heitti äidin kasvoille sanat, joita Mikael kuuli:
Minulla on toinen perhe, selvitkää miten haluatte.
Ne sanat jäi Mikaelille mieleen ikuisesti. Hän juoksi omaan huoneeseen ja rupesi itkemään hiljaa, ettei äiti näkisi:
Kun kasvan, en koskaan tee noin, päätti Mikael mielessään, ja isän voi unohtaa.
Niin kävikin. Hän ei koskaan enää nähnyt isää, eikä juuri muistellutkaan. Kyllä se silti harmitti muilla pojilla oli isät, hänellä ei.
Äiti teki töitä ompelimossa ja lisäksi ompeli kotona tilauksesta. Olihan siinä selviytymistä, mitään luksusta ei ollut, mutta aina oli ruokaa kotona. Kouluun äiti yritti laittaa Mikaelin uudet vaatteet päälle, ettei poika olisi huonompi kuin muut. Silloin kaikilla oli aika samanlaista melkein kaikilla, mutta poikkeuksiakin oli.
Samassa luokassa oli Kouvolassa asuva Niklas, joka oli yhtä tavallinen kuin muutkin pojat. Mutta kerran Niklaksen isällä kävi tuuri hän peri mökin maalta ja myi sen; rahat hän sijoitti omaan autokorjaamoonsa. Bisnes lähti hyvin ja perheellä alkoi olla enemmän rahaa. Niklasta hemmoteltiin ja hän esitteli aina uusia tavaroita, muut pojat vain hiljaa ihailivat.
Yhtenä päivänä Niklas tuli luokkaan ja huusi:
Katsokaa, minkä kellon isä osti mulle! hän ojensi kätensä ja kaikki näkivät kauniin aidon kellon.
Mikaelkin vilkuili kelloa kateellisena ja Niklas paistatteli ylpeänä, koska kenelläkään muulla ei ollut samanlaista. Pojat huokailivat hiljaa sellaista kelloa eivät he koskaan saisi. Mikael vähän harmistui, mutta ei näyttänyt ulospäin. Muut olivat samanlaisia, ja silloin Mikael muisti isänsä:
Niklaksella on kunnon isä, elää perheen kanssa, mutta mun isä lähti… ja se ajatus jäi siihen.
Mikael yritti pärjätä koulussa, äiti sanoi aina:
Opiskele hyvin, poika, niin sulla on hyvä elämä… mulla on kaikki toivo sinussa, joten Mikael yritti, ei ollut loistavin, mutta tasaisen hyvä.
Silloin viimeinen tunti oli liikuntaa. Pukuhuoneessa pojat pelleilivät ja tönivät toisiaan. Niklas, varoen isän lahjaa, otti kellon pois ranteesta ja yritti laittaa sen kassiin, mutta kiireessä se tipahti penkin alle. Mikael huomasi vain hän näki sen.
Heti välähti ajatus: salaa vain kello taskuun. Hän kumartui, nappasi kellon nopeasti ja työnsi sen verkkarihousujen taskuun. Hetken pohdinta kävi mielessä, että voisihan näyttää Niklakselle ja sanoa “löysin sun kellon” muttei voinut.
Liikunnanopettaja, Ilkka Salomaa, huusi:
Nopeasti ulos ja riviin! pojat menivät jonoon ja tunti alkoi.
Normaali jumppailua, juoksua ja hyppyjä. Mikael mietti vain, miten kello ei tippuisi olisi iso häpeä. Miten palauttaisi kellon penkin alle takaisin, mutta miten? Tai Niklaksen kassiin sujauttaisi, mutta jos joku näkee, että hän penkoo toisen laukkua, se olisi vielä pahempaa. Miten selittää, että kellon näki tippuvan, mutta ja miksi heti ei sanonut varmasti leimattaisiin varkaaksi.
Mikaelin olo oli huono, kello tuntui polttavan jalkaa. Sitten tuli tunnin loppu, kaikki ryntäsivät pukuhuoneeseen. Mikael meni viimeisenä. Niklas seisoi keskellä ja huusi:
Mun kello varastettiin! Se oli kallis, näytäkää kaikki taskunne.
Mikael oli paniikissa, kohta löytyy kello hänen taskustaan, häpeä olisi suuri, eikä pojat enää katsoisi häneen päin.
Ilkka Salomaa! huusi Niklas joku varasti mun kellon.
Hiljaa, mikä tää hulabaloo on, liikunnanopettaja kivahti ja kaikki hiljenivät.
Joku vei mun kalliin kellon, Niklas valitti.
Miksi toisit kalliin kellon kouluun? Näytätkö vaan muille? Ei oo fiksua. Selvitetään nyt, ehkä mitään varkautta ei olekaan, kello vaan hukassa, sanoi Ilkka. Riviin vaan kaikki, nyt silmät kiinni.
Miksi ihmettelivät pojat.
Siksi, ettei kukaan keksi mitään temppuja. Katsotaan, jos löytyy. Kukaan ei avaa silmiä… muuten ajattelen, että se teki sen.
Pojat menivät riviin ja sulkivat silmänsä, Ilkka Salomaa tutkaili taskuja. Kun hän tuli Mikaelin kohdalle, hän kopautti hiljaa taskua ja löysi kellon. Mikael oli kauhuissaan.
Hän otti kellon ja sanoi:
Pääsittekin vaihtamaan paikkaa, ja vaihtoi Mikaelin jonossa. Silmiä ei avattu, ja kummallinen hiljaisuus jatkui. Mikael pelkäsi pahinta, mutta sitten kuuli:
Täällähän se kello on, Niklas. Ois pitänyt olla tarkempi.
Kaikki avasivat silmänsä, myös Mikael. Kello oli penkin alla, mutta vähän eri paikassa, Niklas nappasi sen ja laittoi käteensä. Pojat vilkuilivat Niklasta eikä kukaan enää kadehtinut, itse hukkasi ja syytti muita.
Ei enää kelloja kouluun, vaikka mitä, sanoi Ilkka ja porukka pääsi pois.
Vanhemmat oppilaat tulivat jo pukuhuoneeseen, Mikael oli viimeisenä ulkona, vilkuillen opettajaa odottaen että opettaja pysäyttäisi. Kotiin pääsi jotenkin, mutta seuraava päivä pelotti, entä jos rehtori kutsutaan, ja sitten…
Seuraavana päivänä Mikael meni kouluun kuin tuomiolle.
Nyt se tulee… ehkä Ilkka Salomaa kertoo koko luokalle, että… mut päivä meni normaalisti, eikä Ilkka ollut missään.
Kotimatkalla oli helpottunut olo.
Ehkä tämä menee ohi ja opettaja ei kerro kellekään. Jos olisi halunnut, olisi heti kertonut.
Mikael soimasi itseään, ja päätti koko loppuelämäänsä: toisen omaan ei kosketa, ei koskaan. Hän valmistui koulusta ja pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteitä.
Vuodet vierivät. Mikael Virtanen valmistui ja meni opettajaksi kouluun. Sitten kerran hänen luokassaan tapahtui ikävä juttu. Yhdeltä oppilaalta, Maija-nimiseltä tytöltä, puuttui rahat ja hän kertoi asiasta Mikaelille.
Mikael Virtanen, multa vietiin rahat, silloin Mikael muisti oman nuoruutensa.
Hän katseli tarkasti oppilaat ja näki Katariinan pelokkaan katseen. Katariina oli perheestä, missä oli vaikeaa vaatteetkin vähän vanhaa, toisin kuin muilla tytöillä. Mikael tiesi, että vanhemmat joivat, ja nyt kävi näin… Katariina katsoi häntä silmät kyynelissä.
Mikael päätti toimia omalla tavallaan.
Kuinka suuri summa? Maija kertoi pienen määrän. Katariina toi minulle nämä rahat, se löysi ne lattialta ja antoi minulle. Ole tarkempi jatkossa, Maijalla. Onneksi Katariina oli reilu.
Mikael kaivoi oman lompakkonsa, laski eurot ja antoi rahat takaisin Maijalle. Samalla kehotti Maijaa olemaan huolellisempi. Opeksi tuli hyvä mieli luokkaan, kaikki kehui Katariinaa, joka istui kasvojen hohtaessa ja tuijotti opea. Itkua oli pidäteltävä nyt ei voinut pettää opettajaa.
Tunnin jälkeen Katariina jäi Mikaelin luokkaan Mikael tiesi, että tyttö halusi puhua. Katariina laski hänen pöydälle rahat, ja Mikael sanoi:
Istu alas, Katariina, haluan kertoa sulle yhden jutun.
Katariina kuunteli silmät suurina kertoo pojasta, Niklaksesta, joka kehuskeli kellollaan. Mikael, jolle kellolla ei ollut erityistä merkitystä, mutta silti sujautti sen taskuun, ja kärsi siitä. Hän kertoi viisaasta Ilkka Salomaasta.
Ymmärrätkö, Ilkka olisi saanut pilata minun elämän, ja ehkä olisi ollut oikeus totuus oli hänen puolellaan. Mutta hän antoi mahdollisuuden korjata. Nyt annan sulle saman mahdollisuuden.
Katariina itki.
Kiitos Mikael Virtanen, tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta… en koskaan tee tätä enää, nyyhkytti tyttö, Mikael uskoi häneen.
Mikael tiesi, että Katariina todella katui ja ymmärsi niin kävi.
Tapasin entisen opettajan, vanhan, kulki kepin kanssa
Kerran Mikael Virtanen meni lomalle Lahteen, äiti oli jo vanha, piti käydä auttamassa. Kaupan jälkeen hän tapasi liikunnanopettaja Ilkka Salomaan, joka kulki kepin kanssa, oli vanhentunut mutta silti pirteä. He tervehtivät, istuivat penkille, rupattelivat koulusta ja elämästä.
Vedän eläkeläisten kuntoiluryhmää, eihän sitä pelkästään kotona istu, Ilkka hymähti.
Ilkka, haluan kiittää sinua siitä vanhasta jutusta, Mikael muistutti kellosta.
Mikael, enhän minä silloin edes tiennyt, kuka kellon vei. Kiitos kuitenkin rehellisyydestä.
Et tiennyt? Löysit sen mun taskusta!
Ymmärräthän, tutkin teidän taskut silmät kiinni, ihan summamutikassa en nähnyt kenen taskusta kello tuli. Kun löysin, vaihdoin teidät paikalla ja tiputin salaa kellon penkin alle, en enää tiennyt, kenellä se oli. Näin se meni. Ymmärsin, että olisi voinut murtaa sut. Nyt olet opettaja, ja olen ylpeä sinusta se on minun palkinto siitä, että suojasin sinua.
Se hetki opetti mulle sen tien ja olen kiitollinen sulle.
Kauan Mikael ja Ilkka istuivat ja vaihtoivat kuulumisia, Mikael kyseli neuvoja vanhalta opettajalta. Kun he hyvästelivät, Ilkka sanoi:
Tiedätkö Mikael, meillä sanotaan: “Peitä lähimmäisen virheet, niin Jumala peittää sinun omasi.” Niin se menee elämässä…
