Oli minun ja mieheni haave elää meren rannalla. Kymmenen pitkää vuotta sitä kohti, eikä se mennyt ihan niin kuin laulettaisiin laulussa, vaan säästettiin euroja, tinkittiin kaikesta mahdollisesta ja uneltiin omasta kodista Hietalahden tai Lauttasaaren tuntumassa. Ei meillä ollut tähtäimessä mitään luksusasuntoja: ihan tavallinen kaksio tai kolmio riitti. Sisustukset ja muut puitteet olivat meille yhdentekeviä kunhan olisi katto pään päällä.
Ja sitten haave toteutui! No, onhan meillä vielä asuntolainaa maksettavana, mutta meren äärellä, oma asunto, melkein rantaan voi heittää varpaan juuri sitä mitä haluttiin.
Ensimmäiset kaksi kuukautta huokaisimme helpotuksesta ja nautimme elämästä. Sitten tuli äitini pikkuruiselle vierailulle. Kun hän katseli mukavaa kotiamme, hän pyysi ihan vaan ystävällisesti oman avaimen, jotta voisi tulla käymään ilman, että pitää sopia etukäteen. Me ei tultu ajatelleeksi, että tämä avainmonopoli lähtisi leviämään kuin iltapäivän pullapitko.
Yhtenä aamuna, kun olimme juuri heränneet, kuului oven avaus ja koputus. Mieheni, vähän jupisten, ajatteli että rakas äiti saapui, veti nopeasti edes pyjaman päälle ja meni vastaanottamaan vieraan. Yllätys: eteisessä seisoo perhe, eikä vain yksin, vaan mukana kaksi lasta! Kun liityin tervetuloa-juhlaan, tajusin että serkkuni perhe oli saanut kopioidut avaimet.
Emme keksineet muuta kuin esittää iloamme odottamattomasta vierailusta. Serkkuni kertoi täysin häpeilemättä teettäneensä kopiot äidin avaimesta, ja äiti oli selittänyt, että me ihan varmasti ollaan onnesta soikeina jos saadaan yllättää.
Nämä lomailijat majailivat meillä kokonaisen viikon. Onneksi he toivat mukanaan sapuskaa maaseudulta, joten ruokaongelmat jäivät toiselle sijalle. Mutta se, että koko perhe hengaili asunnossamme, lomamoodissa, ei varsinaisesti tehnyt arjestamme sen hilpeämpää.
Kun serkkuprojekti päättyi, soitin äidille ja pyysin ettei jatkossa järjestäisi tällaisia sukujuhlia ilman kysymystä. Äiti ihmetteli, miksi muka olen niin kireä eihän siinä mitään kauheaa ollut, serkku oli tyytyväinen, ja odotti jatkossa ilmaista majoitusta meren ääressä.
Ja sitten alkoi sukujen tulva. Tuli setiä, tätejä, serkkuja, pikkuserkkuja ja muita tuttuja, suoraan oven takaa kuin syksyn ensimmäiset sienet. Joskus sattui niin, että vieraita tuli useampi samaan aikaan kaikki hihkuivat iloisesti:
No missä muualla sitä suku voisi kokoontua kuin Lauran kodissa!
Laura (minä) ei tietenkään ollut tässä mitään erityistä ja mieheni vielä vähemmän. Omistajat pyörivät taustalla, kun sukulaiset lomailivat meidän kodissa.
Parin kauden ja useiden vierailujen jälkeen pyysin äidiltä avaimet takaisin. Äiti oli enemmän loukkaantunut kuin joulupukki, kun siltä viedään porot: syytti minua ylimielisyydestä ja sukulaisuuden unohtamisesta. Kun kerroin miehelle keskustelusta, hän halasi minua ja sanoi:
Tajuatko, että niitä avaimia on jo enemmän kuin eväitä juhlissa. Jos sinulle sopii, huomenna meillä on uusi ovi ja uudet lukot.
En ollut pahoillani, ja viikko myöhemmin kuulimme, kun joku yritti vanhoilla avaimilla uutta ovea. Puhelin soi, mutta emme vastanneet pysyimme tiukkoina.
Illalla tuli riitaa äidin kanssa hän oli raivoissaan, kun kolmannen polven serkkuni joutui viettämään yön rautatieasemalla. Kun kysyin äidiltä serkun nimeä, kuului vain lyhyet piippaukset…
Sen jälkeen oli vielä pari yritystä päästä lomailemaan omassa asunnossamme uudet lukot kestivät, ja me tunsimme vihdoin, että tämä talo on oikeasti meidän, ei sukulaisten kulkureitti.
Äiti ei enää käy kylässä solidaarisuudesta koko suvulle ja minä pidän yhteydenpitoni ihan asiallisena, mutta en aio päästää enää ketään kotiini. Tämä on minun ja mieheni revontulien valtakunta, saavutettu omalla työllä.
Ja kas kummaa, kukaan sukulaisista ei ole edes harkinnut, että voisi itsekin hankkia kodin meren rannalta. Mutta toisten valmiiseen pöytään sinne kyllä kelpaa tulla!.
