Olin yksin vastuussa suurperheemme arjesta, vanhin lapsi, unessa muiden varjoissa. Kodin tehtävät kiertelivät kuin sumuiset linnut ympärilläni, ja sisarukseni olivat kuin peilit, joiden kuvaa minun piti hoivata ja suojella. En koskaan valinnut tätä roolia; se kasvoi minuun, kuin huurtunut sammal kivelle. Koulun käytävillä ja korttelin poluilla minut ympäröi alati pieniä lapsia, joilla oli minun kasvojeni muoto ja pehmeät äänet. Toiset lapset nauroivat minulle, heidän äänensä nauloina korvissani, koska en koskaan ollut yksin.
Tears kiertelivät kasvoillani kuin järven vesi, ja lupasin itselleni iltaisin, kun nukkuminen oli kuin kävelyä syvällä suolla, etten koskaan olisi kenenkään äiti. Isäni vastasi lupauksilleni riehuen kuin metsässä karhu, sanoen että minua pehmitettiin. Yläasteen viimeisen kevään jälkeen minut lähetettiin opiskelemaan kokiksi, koska jonkinlainen työ oli talon tavaroista tärkein. Koulun jälkeen löysin itseni kahvilan tiskissä, puhdistin astioita, ja vanhempani vaativat minua tuomaan ruokaa kotiin kuin metsästäjä. He valvoivat palkkani, käyttörahaa euroissa, ja eloni; kuin koskien virtaus, päätökset eivät kuuluneet minulle.
Unessa päätin ostaa junalipun Helsinkiin ja lähdin kotikaupungista kuin varjo, joka irtoaa kivestä. Tiesin, että tämä valinta oli kuin portti jään halki: kuljettuani, en enää voinut palata. Kaupungissa löysin kiireesti uuden työn, astioiden pesijänä, ja vuokrasin huoneen vanhalta isoäidiltä, jonka nimi oli Tellervo. Hän oli lempeä ja suora; pyysi vuokraa ja minä avustin miten osasin. Yhteiset illat olivat jouluntaikaa: kävimme samassa iltapalassa, pidimme huoneen puhtaana kuin kevät, ja loimme välillemme hiljaisen yhteyden.
Jonkin ajan kuluttua Tellervo esitteli minut miehelle nimeltä Kalevi, ja päätimme mennä naimisiin. Hänen vanhempansa hyväksyivät, ja vuoden päästä syntyi tyttäremme Suvi, sitten poikamme Eero. Kaikessa arjen unenomaisuudessa alkoi kasvaa järven pinnalla kaipuu omia vanhempia kohtaan, ja päätin, että menisin heitä tapaamaan. Minä ja Kalevi pakkasimme lahjat, kuin painavat sadepisarat kassiin, ja lähdimme matkaan.
Mutta vanhempani eivät tunnistaneet minua, heidän kotinsa ovet olivat kiinni, ja ovet lyötiin kasvoille kuin ukkosen jyrinä, ennen kuin edes esittelimme lapsia ja miehen. Lahjat palautuivat kassiin, ja minä kuljin pois kotiini lumessa, raskain askelin. Siinä hetkessä päätin päätös oli kuin hiiltynyt koivu metsän laidalla en enää koskaan menisi heidän luokseen.
