Kun isoäitini kuuli, että hänen tyttärensä eli äitini oli raskaana eikä hänellä ollut aviomiestä, hän paiskasi keittiön oven niin kovaa, että puoliksi pelkäsin saunan pesän menevän rikki. Isoäiti teki äitini elämästä yhtä pitkäveteistä kuin marraskuun harmaat aamut, mutta äitini kesti kaiken tyynesti, kuin suomalaista kahvia, joka on niin vahvaa, ettei siitä valitetakaan.
Syntymäpäivänäni isoäiti lukitsi äitini kotiin ja marssi kylän kauppaan avainta heilutellen kuin pyörän pumppua. Onneksi siskoni, entinen ensihoitaja ja nykyinen stressinpurkaja, sattui olemaan paikalla. Hän nappasi avaimen ja hurautti paikalle, pelastaen äitini kuin suomalainen pelastuskoira pelastaa pulassa olevan retkeilijän. Näin synnyin minä, ja äitini rakasti minua, olipa elämä sitten talvinen vai kesäinen olimme yhdessä, suklaata unohtamatta.
Vanha isoäiti, joka oli päässyt jo siihen ikään, että teki puutarhakäsineistään pipot, opetti minulle kaikenlaista kasvimaalla ja peltojen laidalla. Olin hyvä joissain asioissa, mutta kun mokasin, isoäidin sanat olivat kuin Lapin kylmää tuulta: en ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta tunsin niiden tekevän kiusaa. En osannut vääntää rautalankaa siitä, miksi hän ei rakastanut minua yhtä lämpimästi kuin puolukkahilloa tai mitä olin tehnyt väärin. Hän tiesi kyllä, millaista on kasvattaa lasta yksin, kun ukki oli lähtenyt meren taakse jo vuosikymmeniä sitten, mutta silti kasvoin ilman yhden yhtä maskuliinista halausta: ei ukkia, ei isää, ei veljeä.
Myöhemmässä vaiheessa äitini meni naimisiin ja sai kaksi lasta lisää mutta, kuten suomalaisessa surullisessa laulussa, hänen miehensä ei pitkään viihtynyt tällä puolen järveä. Yllättäen isoäiti helli nämä kaksi lasta kuin olisivat pullaa joulupöydässä. En voinut olla tuntematta pientä kateutta ja myönnän, että suomalaisen perusluonteelle sopii pieni ripaus itsekritiikkiä.
Isoäiti on ollut poissa jo vuosia, ja minä olen kasvanut aikuiseksi, mutta joskus muistot lapsuudesta tekevät minulle seuraa kuin talven pakkaset. Hänen kipakat sanansa pyörivät päässäni ja muistuttavat siitä, millaista oli tuntea itsensä erilaiseksi.
Eräänä päivänä, kun ostimme ruokaa äitini kanssa Tampereen marketissa, kohtasimme naisen, joka raahasi kassalle nyssäkän marjoja ja karkkeja. Hän kertoi iloisesti, että tytär oli saamassa oman lapsensa ja häätkin olivat tulossa kohtalaisen harvinaista menestystä kylällä. Kaikki tunsivat, että Viktorian tytär kulki ilman puolisoa, mutta naisen lämpö ja rehellisyys ylittivät äitini sydämen rauhassa, muistuttaen häntä omista koettelemuksista ja suomalaisista kirosanoista, joita hän oli joutunut vuosikymmeniä kuuntelemaan.
Rakastan äitiäni ja olen kiitollinen, että hän jaksoi kasvattaa minut ei koskaan tehnyt minulle vääryyttä. Hänen äidinrakkaudessaan ei ollut sääntöjä tai rajaa, se oli kuin helsinkiläisen ruuhkabussi: aina täynnä ja aitoa.
Jos joskus miettisin, mitä olisin tehnyt isoäitini paikalla, täytyy myöntää, ettei ole helppoa sanoa ilman ohrapuuroa ja samaa menneisyyttä. Ehkä silti olisin yrittänyt ymmärtää ja tukea omaa tytärtäni kaivanut empatiaa kuin perunaa syksyllä. Rakkaus ja myötätunto kuuluvat keittoon, olivatpa olosuhteet millaiset tahansa.
