Muistaako kukaan, kuinka naimakauppa kuitenkin sitoo lujemmin kuin avoliitto?
Suomalaiset miehet naureskelivat Ailalle kerran saunanlauteilla.
En minä kyllä tule kolmenkymmenen vuoden yliopistojuhlaan, siitä voi tulla vain masennus.
Menkööt ne, jotka siellä rampasivat joka vuosi eivätpä ne edes huomaa itseensä tulleita muutoksia, Aila ärähti puhelimessa ainoalle ystävälleen.
Mikä sinua nyt pelottaa, miltä sinä nykyään muka näytät?
tokaisi Marja hämmentyneenä.
Tavattiinhan me viitisen vuotta sitten, ja ihan kelpo kunnossa olit silloin.
Oletko kamalasti lihonut vai mitä?
Ei tästä nyt siitä ole kyse, en vain halua tulla, älä houkuttele, Marja!
Aila oli jo painamassa luuria, toivoi Marjan tajuavan ja jatkavan muiden kanssa.
Mutta tällä kertaa ystävä ei päästänyt irti.
Aila, meidän porukka on muutenkin harventunut.
Eikö vain joku ole edesmenneen kirjoissa?
Aila säpsähti, vaikka tiesikin, että ei he vielä niin vanhoja olleet, että hautaa alettaisiin kaivaa.
Ei sentään, joku vain muutti pois maasta.
Mutta se meidän Antti Salonen, hän kuoli jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten.
Olin sinulle tainnut siitä kertoa.
Älä nyt viitsi narista, koko ryhmä tulee, neljä luokkaa yhteensä, mutta vain kolmekymmentä henkeä.
Sinähän sait poikasi vihille, eikö niin?
No kas, nyt voisit sinäkin irrotella vähän.
Marja jutteli yhä, mutta Aila jäi mietteisiin Antti Salosesta.
Sillä pojalla oli aina tummat silmänaluset ja raskas katse, ja muut pitivät häntä heikkona.
Vasta jälkeenpäin selvisi, että Antilla oli sydänvika.
Hän opiskeli ahkerasti ja haaveili suunnittelevansa komean riippusillan kotikyläänsä, mutta elämä katkesi kesken.
Entä Aila itse mihin oli hän ehtinyt elämässään?
Nuorena hän rakastui Ilkkaan, joka toimi raksatyömaan työnjohtajana ja jonka mukaan Aila itsekin päätyi työmaalle diplomin jälkeen.
Ilkka työskenteli Helsingissä vuoroin, kävi sitten kotipaikassaan Kangasniemellä.
He seurustelivat pitkään, Ilkka esitteli hänet joka paikassa vaimonaan.
Hän puhui siitä, että avoliitto on todiste todellisesta rakkaudesta, asiasta ei tarvitse paperilla sopia.
Mutta kun Aila ymmärsi odottavansa lasta, Ilkka ei enää tullut töihin Helsinkiin.
Kävi ilmi, että hänellä oli jo kolme lasta ja vaimo sairaana kotipuolella.
Ilkka irtisanoutui omien asioidensa vuoksi eikä koskaan edes ilmoittanut Ailalle.
Eikä Aila halunnut vaatia mitään eihän miehelle, jolla kolme lasta ja sairas vaimo.
Niinpä Aila lopetti työnsä rakennuksella ennen kuin kukaan ehti huomata.
Joku miesporukasta kyllä vielä vitsaili:
Kas vaan, avioliittotodistus taitaa sittenkin sitoa tiukemmin kuin avoliitto?
Mutta Aila oli jo kaiken päätöksen tehnyt.
Hän löysi töitä läheisestä elintarvikekaupasta, jossa luhtikäytävänaapurinsa oli hänet ottanut suojatikseen.
Kaupassa oli sovittu, että Aila tekee kaksivuorotyötäkin, jos lapsi tulee.
Hänen äitinsä suostui vahtimaan pientä Kimiä kahden päivän viikossa, kun vajaa-älyinen tytär menetti niin hienon työn!
Itsehän minua siihen kasvatit!
Aila parahti äidilleen, kun tämä kerta toisensa jälkeen moitti häntä.
Toivoin minäkin, että olisit edes kunnollinen!
Minä maksoin sinun yliopistosi omasta selästäni, ja tässäkö se palkka, Aila!
äiti ähisi kiukusta.
Niin on siemen kuin on juuri olisit arvannut, mitä kasvatat!
Aila tiuskaisi, ja heti katui.
He halasivat ja itkivät yhdessä, mutta mikään ei muuttunut.
Minnepä Aila nyt menisi
Ei ollut siis yllätys, ettei Aila mennyt viiden vuoden valmistumisjuhlaan, vaikka Marja pyysi.
Siellä kaikki hehkuttaisivat perheestään ja töistään, näyttäisivät valokuvia, ja Aila taas siivoaisi portaita kolmessa talossa, koululla ja päiväkodilla mistäpä hänellä riittäisi juteltavaa heille?
Tai oikeastaan: mistäpä heillä riittäisi juteltavaa hänelle
Aila oli valmis mihin vain Kimin puolesta, olihan poika hänen ainoa ilonsa.
Varsinkin kun äiti, Kimin mentyä päiväkotiin, koki hoitotalkoot suoritetuiksi ja muutti sisarensa luokse maalle.
Kaupungissa en enää jaksa, kaipaan raikasta ilmaa, äiti sanoi.
Parin vuoden päästä onni hymyili Ailalle, hän pääsi vihdoin puolikkaalle insinöörin paikalle.
Kim aloitti koulun, ja Aila ehti kaikkeen, haki poikaa suoraan iltapäiväkerhosta moni poika kadehti, kuinka äiti haki heti kotiin.
Työpaikalta Ailaa alkoi lähestyä mies, mutta Aila sammutti aikeet alkuunsa.
Hänellä oli poika, eikä vieras setä kotiin sovi; eihän siitä isää tule.
Aika sujui, Kim kasvoi.
Aila ansaitsi jo ihan mukavasti, sai täyden insinöörin paikan, muttei vieläkään tuntenut itseään kokonaiseksi.
Hän pukeutui vaatimattomasti, ei värjännyt enää tukkaansa, eikä yli nelikymppisenä juuri muutenkaan kiinnittänyt itseensä huomiota.
Aila ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta olla onnellinen, olihan elänyt avosuhteessa naimisissa olevan miehen kanssa.
Ei sopinut pukeutua iloisesti, olla näkyvä, sillä siitä voisi taas koitua vain surua.
Eikä Aila enää uskonut, että tulisi vielä onnelliseksi ympärillä oli paljon eronneita, eikä hän ollut heitä parempi.
Kim kuitenkin kasvoi kiitolliseksi nuoreksi mieheksi, Ailan uhraukset eivät olleet turhia.
Kim vietti kesät Isoäiti Irman ja tämän siskon luona Pohjanmaalla, auttoi peltotöissä: multasi ja istutti perunat, punajuurekset ja porkkanat, kitki, kasteli ja lopuksi nosti sadon, auttoi säilömisessä.
Jo pienestä pojasta Kim halkoi puita ja pinosi halkoja liiteriin.
Lopulta Irmakin sanoi Ailalle, että suuri onni oli saada noin hyvä poika ja Lisan hänen yksinäisen siskonsa rakas lapsenlapsi.
Mihin Aila enää kahviloihin tai opiskelutapaamisiin kaipaisi
Nämä tutut mietteet kiersivät Ailan pään halki sekunneissa.
Marjan ääni tunkeutui taas puhelimessa:
No, muistitko?
Kahvila vastapäätä vanhaa opiskelija-asuntolaa, ensi perjantaina kello kolme iltapäivällä.
Tuu nyt, edes minun seurakseni ei täällä ole montaa, tulethan?
Marjan ääni värähti, ja Aila, itsekään tietämättä miksi, lupasi:
Tulinhan minä
Laskettuaan puhelimen, hän hetken katui.
Käveli peilin eteen, tarttui taas puhelimeen käydäkseen peruuttamassa lupauksen.
Mutta ryhmänvalvojan numero oli jatkuvasti varattu, ja Aila tunsi olonsa kummalliseksi
Myöhään illalla hän avasi vaatekaapin ja kaivoi esiin tummansinisen mekon, jonka Kim oli ostanut hänen poikansa häihin.
Kim ja hänen puolisonsa Salla olivat silloin saaneet Ailan vaivoin houkuteltua miniä raahasi Ailan vaatekauppaan ja vaati sovittamaan mekkoja.
Lopulta tämä sininen miellytti kaikkia, jopa Ailaa.
Samalla ostettiin kengät, kampaus oli teetetty kauppareissun päätteeksi.
Siitä oli vuosi.
Kim ja Salla asuivat nyt yhdessä ja olivat onnellisia.
Ailan tukka oli harmaantunut uudelleen.
Ei enää ollut ketään, jota varten laittautua.
Silti, kampauksen vielä tehtyään Aila puki sinisen mekon, vaikka arastelikin peilikuvaa.
Hän jopa huulipunasi vähän, mutta pyyhki värin pois liian röyhkeää, ajatteli.
Kahvilassa oli illan tullen vilinää, kun Aila saapui sovitusti.
Marja näki hänet heti ja riensi vastaan.
Aila-kulta, miten upealta näytät, olen niin iloinen että tulit!
Itse Marjakin oli pyöristynyt, mutta se vain nuorensi häntä, ei tehnyt huonompaa.
He istuivat jutellen.
Marjan hetken hävittyä joku muu viihdytti seuraa, Aila joi mehua ja katseli ympärilleen.
Taustalla soi heidän opiskeluvuosien lauluja, joita joku oli selvästi valinnut tarkoituksella.
He olivat silloin nuoria ja haaveilivat kaikesta.
Sallisitko tanssin?
Aila kuuli miehen äänen musiikin läpi, nosti katseensa ja tunnisti heti.
Se oli Lauri Aaltonen, rinnakkaisluokalta.
Lauri oli avioitunut jo yliopistovuonna, mikä harmitti teini-Ailaa aikanaan poika oli kovasti hänen mieleensä silloin.
Aila, oletpa sä kauniina tänä iltana, tunnen tuskin ketään täällä, mutta sinut tunnistan heti!
Lauri ojensi kätensä, eikä Aila kieltäytynyt.
He tanssivat monta kappaletta vaihtamatta sanaakaan.
Lopulta Lauri kysyi hiljaa:
Aila, saanko saattaa sinut kotimatkalle?
Sanon suoraan, olen ollut kauan eronnut, mutta jos sinua odottaa kotona mies, vien vain kotiovelle onhan nyt myöhä jo.
Lauri saattoi Ailan kotiin.
He näkivät seuraavana päivänä, ja siitä alkaen eivät eronneet.
Ailan häämekkoa ja -kenkiä oli Sallan kanssa valittu yhdessä.
Miniä alkoi pyöristyä Ailasta oli pian tulossa mummo.
Ujoina he naurahtivat, kuinka outoa oli olla morsian vanhoilla päivillä.
Aila salli itselleen onnen.
Salla kuiskasi sulhasen äidille:
Tiedätkö Aila, sinä olet oikeasti niin kaunis!
Me Kimin kanssa ollaan valtavan onnellisia sinun puolesta.
Onnellinen saa olla missä iässä tahansa se on ihan sallittua!
Ja totta se oli.
Istuen häiden juhlaleivän äärellä Aila kohtasi Laurin katseen nyt minullakin kai on oikeus onneen.
Aila antoi anteeksi itselleen ja salli itselleen onnellisuuden, vihdoin.
Mitä sinä tuumaat?
Jätä kommentti ja paina tykkäystä jos tarina kosketti.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
