Kevään tullessa vanhempani alkoivat miettiä mökin myyntiä. Olimme kaikki aikuisia, eikä heidän terveytensä enää kestänyt mökkitontin hoitamista. Tytär, Aino, oli kasvatellut omat lapsensa ja teki täyttä päivää töitä, joten apua ei liiennyt. Eläkeläiset pohtivat asiaa pitkään, mutta lopulta he tekivät päätöksen.
Aino huokaisi helpotuksesta: nyt ei enää tarvitse selitellä, miksei ehdi auttamaan mökillä. Matka sinnekin oli vaivalloinen. Aino oli jo monta kertaa ehdottanut vanhemmilleen paikan myyntiä. Hän oli valmis ostamaan pikkuruisen tontin lähempää kotia ei halunnut viettää kaikkea aikaansa rikkaruohojen kitkemiseen. Ulkoiluun ja leppoisaan ajanviettoon riittäisi pieni nurkka, jossa lukea kirjaa ja pitää piknikkiä. Vanhemmille mökki oli taas ollut lähinnä hillojen ja mehujen lähde.
Ainon ja hänen miehensä viikonloput menivät aina ohi hujauksessa. Arkeen ei juuri mahtunut ylimääräisiä kotitöitä. Mies työskenteli sellaisessa asemassa, että oli välillä töissä viikonloppunakin. Ainolle oli ihan selvää, ettei mökistä ollut muuta kuin vaivaa. Mökkiviikonlopun jälkeen olisi tarvittu tuplasti vapaapäiviä palautumiseen.
Aino oli siis lopulta tyytyväinen päätökseen. Mökki myytiin. Parin vuoden ajan elelimme rauhassa, kunnes Aino alkoi kaivata oman pihan rauhaa. Sielun silmin hän näki paikan, jossa vain levätä ja olla. Niinpä hänen miehensä ehdotti, että ostaisimme pienen tontin.
Työtkin alkoivat tasaantua niin, että viikonloput saattoi viettää landella ulkoilmasta nauttien. Lapsillekin se tekisi hyvää. Päätimme, että istutuksiksi riittäisi pari hedelmäpuuta ja marjapensaita lapset saisivat niistä vitamiineja. Jo alusta asti teimme vanhemmille selväksi: tämä mökki on vain levähdyspaikka, kitkemistä ja istutuksia ei tule. Kaikki pitivät suunnitelmasta. Seuraavaksi ryhdyimme katsomaan sopivaa tonttia.
Kävimme läpi monta vaihtoehtoa, kunnes sopiva löytyi: siisti tupamökki, pihalla valmiiksi muutama omenapuu ja marjapensas. Myyjänä toimi Veikko, iäkäs mies, jonka vaimo oli menehtynyt vuosia aiemmin. Hän ei enää jaksanut hoitaa pihaa, joten päätti myydä koko paikan.
Kaupat tehtiin ja mökistä tuli Ainon suuri ilo: haave oli toteutunut. Mökki oli heti asuttavissa, eikä remonteille ollut kiire. Päätimme tehdä pieniä parannuksia kesäloman aikana. Varasimme koko loman mökkielämää varten.
Ensimmäinen viikko sujui rauhallisesti, kunnes Veikko, entinen omistaja, ilmestyi tontille. Hän kertoi tulevansa hakemaan viimeiset tavaransa. Ei siinä mitään, mutta sitten alkoivat napinat. Ensin saimme selitellä pihapensaasta, jonka olimme poistaneet se oli ollut kuiva ja kitukasvuinen. Sitten tuli sanomista siitä, että olimme kaivaneet pois vanhan karpalon, jota emme tarvinneet.
Veikko väitti, ettei tällaisesta ollut koskaan sovittu. Hänen mukaansa kaivettua karpaloa olisi pitänyt kunnioittaa, koska hän ja hänen vaimonsa olivat sen yhdessä aikoinaan istuttaneet. Kun Veikko huomasi, että mansikkamaakin oli korvattu koristekivillä alppiruusujen alla, alkoi tuohtumus näkyä kasvoilla.
Hän kiersi koko tontin ja löysi joka kohdasta moitittavaa. Lopulta Ainon mies ei enää jaksanut kuunnella, vaan sanoi napakasti: olimme maksaneet tästä paikasta, ja paperit vahvistavat omistuksen meille me päätämme, mitä tontilla tehdään ja mihin.
Ostoon ei ollut liitetty ehtoa, että entinen omistaja voisi jatkaa puuhailujaan tontilla. Silloin emme olisi tonttia ostaneet, jos näin olisi ollut. Veikko lähti pois, mutta jo seuraavana päivänä hän palasi, tuoden uuden pensaan mukanaan. Hän ryhtyi upottamaan sitä karpalon paikalle.
Ainon mies tiedusteli, mitä oikein oli tekeillä. Veikko tarjoutui ostamaan tontin takaisin, mutta kieltäytyi tarjouksesta ja iski pensaansa maahan. Tämän jälkeen naapuri, Leena, poikkesi pihalle. Hän yllättyi nähdessään entisen omistajan ja sai kuulla valituksen uusista asukkaista. Leena vakuutti meille, että meillä oli täysi oikeus tehdä tontilla, mitä halusimme, mutta myönsi, ettei sitä viestiä kannattaisi vanhalle herralle yrittää toistaa.
Myöhemmin Leena kertoi, että Veikko oli ehtinyt riidellä kaikkien naapurien kanssa vaimonsa kuoleman jälkeen, eikä rauhallista elämää voinut odottaa hän palaisi varmasti vielä. Leena ehdotti, että veisimme asian mökkiläistoimikuntaan, jotta joku selittäisi tilanteen selvästi vanhukselle.
Keskustelun aikana Veikko oli ehtinyt istuttaa pensaansa ja poistui pihalta kaikessa rauhassa. Myöhemmin hän kävi hakemassa lisää tavaroitaan, teki kummallisia asioita pihalla ja lähti taas sanomatta sanaakaan.
Aamulla Ainon mies lähti töihin rakennusfirmalleen. Hän suhtautui tapahtuneeseen huumorilla ja kertoi tarinamme työkavereille. He vitsailivat, että tontin mukana tuli takuupenikkaa, mutta auttoivat silti rakentamaan aidan pihan ympärille. Veikko pysyi poissa muutaman päivän, mutta palatessaan huomasi, ettei enää voinut kulkea vapaasti tontille.
Hän kiroili, yritti päästä aitauksen yli ja lähti sitten valittamaan mökkiläistoimikuntaan. Siellä tiedettiin jo Veikon aiheuttaneen harmeja ja uuden omistajan olevan pulassa hänen kanssaan. En tiedä, mitä hänelle sanottiin, mutta sen jälkeen Veikko tuli enää kerran hakemaan viimeiset tavaransa.
Tästä kaikesta jäi opiksi, että ihmisten kiintymyssuhteet paikkoihin voivat olla yllättävän syviä mutta omistajan vaihtuessa raja pitää kuitenkin vetää selkeästi. Täytyy osata asettaa rajat asiallisesti, myös täällä järven ja metsän keskellä.
