Olin Hannan kotona, kun hänen isänsä astui sisään. Hän toi mukanaan ruokakasseja ja löysi meidät olohuoneesta. Hänen ilmeensä kiristyi heti, ja hän alkoi selvästi osoittaa tyytymättömyyttään siihen, että olin paikalla. Hanna vei isänsä keittiöön, mutta kuulin silti, kuinka hän supatti kovaan ääneen, että olen maaseudun poika, joka muka yrittää päästä Hannan asuntoon. Hän sanoi nähneensä minut useampaan otteeseen pyörimässä tyttärensä talon lähettyvillä ja melkein väitti, että stalkkaan.
Minua hämmästytti eniten, että Hanna vastasi hänelle samalla tavalla: kuulemma työskentelimme vain kuukausittain yhdessä yliopiston kirjastossa ja siksi pyörimme samalla alueella. Todellisuudessa olimme olleet yhdessä jo kaksi kuukautta mutta olin ehtinyt sanoa Hannalle, ettei kotipaikkani esikaupunkialueella tarkoita, että olisin maaseudulta. Me asumme ihan kaupungin tuntumassa, meillä on siisti kaksikerroksinen talo, ja isäni on yrittäjä. Totta, en ajele kalliilla ulkomaisilla autoilla enkä huuda toreilla, että olen varakkaasta perheestä mutta niin on parempi. Juuri näin suodattuvat pois ihmiset, kuten Hanna ja hänen perheensä.
Äiti on aina sanonut, ettei varallisuuden määrästä kannata puhua, koska sen ei pitäisi olla se ensimmäinen asia, johon rakastamani ihminen kiinnittää huomiota. Eikä kenenkään pitäisi hävetä minua silloinkaan, vaikka en ensi silmäyksellä vaikuta rikkailta.
