Olin syntynyt pienessä kylässä, jossa metsä ympäröi taloja ja järvi kimalteli kuin salaperäinen lasi. Peruskoulun jälkeen astelin kahdeksannen luokan lopussa Kokin ammattikouluun ja valmistuin neljän vuoden päästä, sormeni tulikuumista perunoista väsytettyinä. Silloin Suomesta kirjoitettiin paljon Savon ratahankkeesta; ihmiset puhuivat siitä kuin se olisi suuri satu ja mahdollisuus. Minussa heräsi romanttinen halu, nuoren tytön uteliaisuus. Lähtö muualle tuntui kuin keiju olisi houkutellut metsän varjoista, ja pian työskentelinkin rautatyömaalla.
Rautatyömaalla tutustuin Tauno-nimiseen mieheen, joka oli Helsingin musiikki-impressario hänellä oli verkosto pääkaupungissa. Helsinki, jossa katedraalit kohosivat unenomaisina, tuntui silloin kaukaiselta maailmalta. Etsin Taunoa kaupungista kuin eksynyt peura, ja pyysin apua päästäkseni instituuttiin. Hän ei kieltäytynyt, mutta totesi, että tarvitaan rahaa. Olin säästänyt Savon radalla, markat olivat polttaneet taskuni. Palautin 16 000 markan summan. Se oli iso raha silloin kuin metsän haltijan aarre.
Samalla onnistuin muuttamaan todistukseni ja henkilöllisyyspaperini. Uuden passin sain hintaan, ja nyt nimessäni loisti viisi vuotta nuorempi syntymäpäivä. Todistuksessa kiilsi pelkkää B:tä ja A:ta, aivan kuin lehdissä, jotka tuuli oli kiillottanut. Tauno auttoi minua pääsemään instituuttiin, mutta kun hän näki passin, hän oli hämmentynyt “Sinä pääsit sisään muuttamalla syntymävuotta haparoiden.” Mutta en halunnut kuunnella; vitsailin, että löydän nuoren aviomiehen, koska nyt olin dokumenttien mukaan kahdeksantoistavuotias ja ensimmäisen vuoden opiskelija Elintarviketeollisuuden instituutissa.
Uusi elämä alkoi, ympärilläni nuoret, iloiset koululaiset, kuin aurinko vesilätäkössä. Vuosi kului, menin naimisiin. Mieheni oli Mikael, yhdeksäntoistavuotias, helsinkiläisen perheen poika. Kirjauduin hänen vanhempien kerrostaloon Kalliossa se tuntui kodilta, mutta seinät olivat kuin unissa. Valmistumisen jälkeen maa muuttui: laman aikakausi, rakennemuutos perestroika suomalaisittain. Mikael ja minä reagoimme nopeasti. Vuokrasimme pienen liiketilan, avasimme lounasravintolan. Pian ostimme sen omaksi ja meistä tuli oman baarin omistajia.
Elämämme oli kohtalaisen hyvä, vaikka lapsia ei tullut. Eräänä päivänä päätimme vierailla lapsuuden kylässä, ja tapasin vanhat koulutoverit. Elämäni oli kuin sumuverho heidän rinnallaan, olin nuorempi ja kukoistin paremmin heidän silmissään kasvoi kateus. Yksi luokkatovereistani kertoi Mikaelille, että olin työskennellyt Savon radalla ja olin enemmän vuosia vanha kuin paperini väittivät.
Siitä Mikael alkoi moittia minua petoksesta. Hän muuttui, rupesi juomaan ja perhesuhteemme murtui. Erosimme. Liike piti jakaa; ostin itselleni asunnon omalla osuudella, Mikael otti pankilta lainoja korko oli kuin korppikotka, joka söi palasia eron jälkeen.
Nyt olen yhä töissä, vaikken eläkeikäni ylittänyt neljä vuotta vielä, mutta terveys ei enää laulakaan metsälaulua. Ajattelen usein Taunoa, joka piikitteli: “Tyhmä teko oli viiden vuoden nuorennus passissa.” Menneisyyttä ei voi tuoda takaisin, eikä nuoruuden virheitä voi pyyhkiä pois.
Äskettäin kävin äitini luona ja tapasin yhden luokkatoverin hän on ollut eläkkeellä kaksi vuotta, hoitaa lastenlapsia ja kurkkuja kasvimaalla. Minulla vielä neljä vuotta jäljellä, mutta voimat hiipuvat. Nuorena hulluttelemme, joista joudumme maksamaan aikuisina.
Onko kukaan kokenut samanlaista kenellä on ollut tarve nuorentua dokumenteissa? Toivon neuvoja, miten korjata typerä teko vuosien takaa, metsän unessa ja kaupungin soissa.
