Kuule, mä olin kolmekymppinen, kun isä lähti pois.
Nyt oon 32, ja meidän viimeinen keskustelu tuntuu edelleen yhtä karvaalta kuin silloin, ihan kuin se olisi ollut eilen.
Mä olin aina se hankala lapsi.
Aloitin kaikenlaista mutten ikinä saanut mitään loppuun.
Opiskelin kolme eri alaa kolmessa eri yliopistossa.
Ensimmäisen jätin toisessa semmestarissa, kun alko tylsyttää.
Toisen neljännessä, koska aloin lintsata ja kulkea kaupungilla, harhailin ja bailasin.
Kolmannen hylkäsin ennen kun oli edes ensimmäinen semmestarikaan loppu.
Kun mun kaksi siskoa puski opinnot loppuun, valmistui ja pääsi töihin, mä hypin ideasta toiseen, suunnitelmasta seuraavaan, hokien, että kyllä mä vielä löydän sen oman jutun.
Kaikki kotona näki tän menon, mutta isä hän tiesi sen syvimmin.
Isä oli mun tyyppi.
Ei vaan faija hän oli mun kaveri.
Vei mut pelaamaan biljardia, futismatseihin, kaljalle viikonloppuisin, grillaamaan hänen kavereiden kanssa.
Mun siskot sai aikatauluja, arvosanoja ja vastuuta, mutta mun kanssa se oli jotenkin vapaampaa.
Isä sanoi: Sinä olet mies, opit elämästä kadulla. Kasvoin ilman sääntöjä, ilman kauheaa painetta.
Vuosien myötä se kääntyi mua vastaan en osannut pitää mistään kiinni, en opinnoista, en töistä, en rytmistä.
Kolme kuukautta ennen kuin hän menehtyi, meillä oli elämäni raskain keskustelu.
Oltiin pihalla, isä poltti tupakkaa, mä näpläsin puhelinta.
Hän pyysi että kerään häntä kotiin.
Sanoi: Poika, en ole pettynyt sinuun, vaan itseeni.
Kasvatin sinut väärin.
Hemmottelin liikaa.
Säätelin sun elämää niin, ettet joutunut kestämään kovaa.
Tein susta pehmeän. Olin hiljaa.
Silmät kirveli, mutten itkenyt.
Yritin sanoa jotain fiksua, jotain miehekästä, mut mitään ei tullut.
Vastasin vaan että muutun.
Hän ei sanonut mitään takaisin.
Hän tuijotti maata.
Kolme kuukautta myöhemmin, tavallisena aamuna, hän nousi sängystä, meni pesemään hampaita ja kaatui lattialle.
Kaikki tapahtui niin äkkiä.
Ei ollut jäähyväisiä, ei sairaalaa, ei viimeisiä sanoja.
En menettänyt pelkästään isän menetin ainoan ihmisen, joka uskoi että vielä voin ryhdistäytyä, vaikka hän oli jo väsynyt odottamaan.
Hautajaisten jälkeen tuli hiljainen raivo.
Lopetin ulkona käymisen, lopetin kaljan, en enää haaskannut aikaa.
Ilmoittauduin taas opintoihin tällä kertaa oikeustieteeseen, koska halusin näyttää jotain.
Herään viideltä aamulla, teen tuntitöitä, opiskelen iltaisin.
On päiviä kun ei tee mieli syödä, mutta jatkan silti.
Jokainen tentti on isä mielessä.
Jokainen suoritus on kuin sanoisin hänelle: Kato nyt kyllä mä pystyn.
Kaksi vuotta meni.
Edistyn, en skippaa semmareita, en mene karkuun luennoilta, en keksi tekosyitä.
Mun siskot katsoo mua uusin silmin ja kannustaa.
Äiti sanoo, että isä olisi ylpeä.
En tiedä olisiko ainakin hän ei olisi lähtenyt ajatuksella, että kaikki meni pieleen.
Vaikeinta ei ole opiskelu, eikä työnteko, eikä edes väsymys.
Vaikeinta on, ettei voin soittaa hänelle ja kertoa, että pääsin vaikeasta tentistä, että onnistuin, että osaan nyt toimia toisin.
Hän oli mun seikkailukaveri se, joka opetti elämään pelotta, mutta myös se, joka jätti mut ilman selkeää suunnitelmaa.
Nyt mun pitää rakentaa se itse.
Joskus, kun palaan myöhään kotiin reppu täynnä kirjoja, istun sängylle ja katson yhtä valokuvaa meistä kahdesta kävelyllä, kaljat kädessä ja naurut suussa.
Ja aina ajattelen hiljaa: Vanha jäbä, en ehtinyt näyttää sulle ajoissa, mutta et sä ihan pieleen mua kasvattanut.
Haluan olla paras versio itsestäni hänen vuoksi.
Toivon, että siihen pystyn.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
