Olen 26-vuotias, ja vaimoni Tuuli sanoo minulle, että minulla on ongelma, jota en suostu tunnustamaan.
Hän toistaa sen jokaisen työnvaihdon jälkeen, jokaisen irtisanomisen aikana.
Tuuli sanoo, ettei ole normaalia, että pisin työssä viettämäni aika on kuusi kuukautta.
Hän on oikeassa.
Joskus jaksan kuukauden, joskus vain kaksitoista päivää, useimmiten en edes selviydy koeaikani loppuun asti.
Olen ollut monessa huoltotöissä, siivoojana, kadulla hiekoittamassa, pesemässä lattioita, kantamassa tavaraa varastossa.
Aluksi virtaa riittää, mutta muutaman päivän kuluttua painaa kurkkua kiristää ja pään sisällä humisee.
Ei se ole pelkästään väsymys.
Häpeä ottaa vallan.
Koulua on jäänyt puuttumaan, vain 11 luokkaa.
Koulun penkille en ole enää palannut.
Kun saan työhaalarin, harjan tai sankon käteen, en tunne kuuluvani sinne.
Katselen työkavereita he tuntuvat hyväksyneen elämänsä, pyörittävät samaa rytmiä päivästä toiseen, eivät valita minä taas ajattelen, ettei tämä voi olla minun kohtaloni.
Alan myöhästellä, teen työn puolivalolla, selittelen poissaoloani, kunnes minut kutsutaan toimistoon ja sanotaan, että on paras lähteä.
Tuuli ei ymmärrä tätä.
Hän on ollut K-Marketissa töissä neljä vuotta.
Palkka on pieni, mutta vakaa.
Hän tietää, milloin tilille tulee seuraavat eurot.
Kun taas kerran palaan kotiin työttömänä, Tuuli katsoo minua väsymyksellä ja ärtymyksellä.
“Ei se työ ole se ongelma, vaan sinä itse.
Et kestä mitään.” Minä puolestani vastaan, että nämä hommat eivät ole minulle, minä olen tarkoitettu johonkin muuhun, en ole syntynyt pesemään lattioita koko elämäni.
Silloin Tuulin pinna palaa vielä pahemmin.
Hän sanoo, että minun tulisi käydä koulu loppuun, opiskella jotain, hankkia pätevyys.
Kukaan ei palkkaa minut “parempiin hommiin” ilman todistusta.
Lupaan hoitaa sen kuntoon, mutta kuukaudet vierivät, enkä rekisteröidy mihinkään.
Aina löytyy tekosyy ei ole rahaa, aikaa, teen sen myöhemmin.
Totuus on, että pelkään mennä kouluun aikuisena, pelkään istua nuorempien vieressä ja tuntua jääneen jälkeen.
Kotona tästä on tullut arkipäivää.
Riitelemme samoista asioista.
Tuuli väittää, että elän unelmissa, puhun kauniita sanoja, mutta en tee mitään.
Minä sanon, että hän on luopunut unelmista, arki on lamauttanut hänet selviytymään, ei elämään.
Joskus huudamme.
Joskus emme puhu toisillemme moneen päivään.
Lähden taas etsimään työtä, tendettu CV taskussa, palaan turhautuneena, kun kuulen “palataan asiaan”.
Pahinta on se, että todella unelmoin.
Unelmoin omasta yrityksestä, omasta vapaudesta, siitä että ei tarvitse hävetä haalaria.
Unelmoin herääväni aikaisin jonkin oman projektin takia, en siksi, että joku käskee.
Mutta unelmat eivät maksa vuokraa eivät tuoneet makkaroita lautaselle.
Ja Tuuli muistuttaa minua siitä joka päivä.
Onko minulla oikeasti ongelma, jota en halua nähdä, vai onko minulla vain oikeus haaveilla jostain suuremmasta?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
