Luettuani tarinan eräästä yksinhuoltajaäidistä, joka kertoo, kuinka ei enää tiedä mitä tekisi eikä näe ulospääsyä, sain itsekin halun kertoa oman tarinani. En siksi, että tuomitsisin ketään, vaan koska kun sinulla on lapsia ja hätä, et voi vain odotella, että raha tipahtaa taivaalta. Minulle kukaan ei antanut mitään valmiina. Olen itse taistellut kaiken tämän puolesta.
Lähdin kotoa kuusitoistavuotiaana. Osin uhmakkuutta, osin nuoruutta luulin olevani aikuinen ja että kumppanini kanssa elämä olisi helpompaa. Muutimme pieneen yksiöön Helsingin Kalliossa siinä oli yhdistetty keittiö-olohuone, väliseinällä erotettu makuualkovi ja suihku rapun päässä yhteisessä tilassa. Ei ollut luksusta, mutta oli omaa. Kaksi vuotta myöhemmin, täyttäessäni 18, odotin ensimmäistä lastani. Alkuun kaikki sujui hän ajoi taksia ja toi rahat kaupasta, maksoimme vuokran. Ei jäänyt juurikaan ylitse, mutta ei myöskään nähty nälkää.
Kun poikani oli miltei vuoden, aloin huomata, että rahaa tuli yhä vähemmän. Selityksiä löytyi aina huono sesonki, liikaa kilpailua, auto ongelmissa. Uskoin häntä. Sitten tulin uudelleen raskaaksi tyttäreni kanssa. Neljännellä kuulla hän vain katosi. Ei mitään varoitusta. Yhtenä päivänä hän tuli, otti muutaman vaatekassin ja lähti uuden naisen luo.
Suurin kipu ei ollut pelkästään siinä, että minut jätettiin. Vaan siinä, miten koko naapurusto, sukulaiset ja ihmiset kadulla alkoivat puhua että he olivat nähneet hänet toisen naisen kanssa jo kuukausia, että nainen odotti häntä kadunkulmassa, että hän yöpyi tämän luona. Kukaan ei ollut sanonut mitään niin kauan kuin olimme yhdessä. Kaikki paljastui vasta, kun olin yksin, raskaana ja sylissä pieni lapsi.
Hän katosi täysin. Ei koskaan kysellyt lastensa perään. Ei antanut edes kymmentä euroa vaippoihin. Istuin keittiön lattialla ja itkin koko päivän. Jääkaappi melkein tyhjä, maito loppumassa, toinen vauva tulossa, vuokranmaksu läheni, ei vaatteita, ei pinnasänkyä. Itkin. Mutta seuraavana aamuna nousin ja päätin, että en voi jäädä tähän makaamaan.
Aloitin tuosta samasta yksiöstä. Tilasin ruokatarvikkeita velaksi. Leivoin marjahyytelöitä, juustokakkuja, muffinsseja. Kuvasin ne kännykällä ja laitoin Facebookiin sekä Instagramiin. En valehdellut. Kirjoitin rehellisesti: Myyn jälkiruokia, jotta saan ostettua vaippoja ja maitoa. Ihmiset alkoivat ostaa osa säälistä, osa koska tuotteet maistuivat. Näillä rahoilla maksoin ruokatilaukset, säästin vuokraa varten ja ostin lapsille, mitä tarvittiin.
Pian aloin tehdä myös lounaita tilauksesta riisiä, hernekeittoa, broilerikastiketta, jauhelihapihvejä. Eräs mies taloyhtiöstä kuljetti annoksia mopollaan, maksoin hänelle jokaisesta kyydistä. Nousin aamulla viideltä tekemään ruokaa, iso vatsa ja poikani leikki jaloissa. Välillä olin niin väsynyt, että istuin tuoliin ja itkin hiljaa. Silti seuraavana päivänä taas laitoin hellan päälle.
Säästin sentti sentiltä. Kun synnytys lähestyi, äitini soitti ja pyysi luokseen Keski-Suomeen. Tule tänne, älä jää yksin. Tyttäreni syntyi siellä. Siitä asti vanhempani ovat olleet tukeni. Eivät elätä minua, mutta auttavat jaksamaan he hoitavat lapsia, kun minulla on tilauksia.
Nyt poikani on kuusivuotias ja tyttäreni kasvaa nopeasti. Äidin kanssa perustimme pienen leivontapisteen. Ei se mikään suuri yritys ole, mutta vuokraamme pientä tilaa ja teemme kakkuja, juhlapöytiä ja tilauksia syntymäpäiville sekä tapahtumiin. Emme ole rikkaita, mutta kenenkään ei tarvitse mennä nukkumaan nälkäisenä, eikä minun tarvitse pelätä, etteikö huomenna olisi lapsille ruokaa.
Tiedän liiankin hyvin, miltä tuntuu, kun mies jättää naisen ja lapset. Ei ole reilua. Mutta tiedän myös, ettei voi vain jäädä odottamaan pelastusta. Kukaan ei tullut minua auttamaan. Kun sinulla on lapsia, et voi vain luovuttaa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
