Olin lukenut yömyöhällä netissä tarinan yksinäisestä äidistä, joka ei löytänyt ulospääsyä eikä tiennyt mitä tehdä. Siinä kummassa unessa päätin minäkin kertoa oman tarinaninotta en ketään tuomitse, vaan siksi että kun on lapsia eikä ruokaa tiskipöydällä, ei voi vain istua ja odottaa, että eurot tippuvat jostain pilven päältä. Ei kukaan minulle antanut mitään, kaiken olen itse raapinut kasaan.
Lähdin kotoa jo 16-vuotiaana, ehkä uhmakkuudesta, ehkä silkasta nuoruuden tyhmyydestä. Kuvittelin olevani valmis isoon maailmaan, etenkin kun poikaystäväni vakuutti, että yhteinen elämä olisi parempaa. Muutimme pieneen yksiöön Helsingin Kalliossa. Keittiö hengasi olohuoneen kyljessä, makkari rajautui ohuella seinällä ja vessa oli taloyhtiön kylmässä kivikäytävässä. Ei luksusta, mutta meidän oma pesä.
Kului kaksi vuotta ja heti kahdeksantoista täytettyäni tulin raskaaksi. Aluksi kaikki tuntui sujuvanhän ajoi taksia öisin, toi rahaa torilta, maksoimme vuokran. Emme koskaan säästäneet mitään ylimääräistä, muttei nälkäkään tullut.
Kun poikani oli melkein vuoden, aloin huomata kuinka huonommin rahat riittivät. Aina oli selityshiljainen kausi, liikaa kilpailevia autoja, auto hajosi taas. Uskoin hänen sanojaan. Kun sitten tulin uudelleen raskaaksi, tällä kertaa tyttärelleni, hän lähti. Olin neljännessä kuussa, kun mies vain kävi ovella, nappasi muutaman paidan ja katosi jonkun muun luo.
Kipeintä ei ollut pelkkä lähtö, vaan se että yhtäkkiä koko talo alkoi puhua. Naapurin Hilkka supatteli, serkku soitti, ihmiset kertoivat kuinka olivat jo pitkään nähneet hänet toisen naisen seurassa Töölön torilla, että joku odotti häntä kadun kulmassa ja että hän oli yöpynyt siellä. Kaikki nämä salaisuudet selvisivät minulle vasta kun olin jo yksin, raskaana ja taapero kainalossa.
Hän katosi kokonaan. Ei soittanut, ei kysynyt lapsista. Ei euroakaan tullut, ei edes maitoa kaupasta tai vaippoja varten. Muistan miten istuin lattialla kuin sumussa, tuijottaen puolityhjää jääkaappiamaito oli lopussa, toinen lapsi masussa, vuokra erääntyi, ei sänkyä vauvalle. Itkin kokonaisen päivän.
Mutta seuraavana aamuna painoin kahvikupin pöytään ja päätin, että näin ei voi jatkua.
Aloin siitä samasta ahtaasta asunnostatilasin marketista aineksia velaksi. Leivoin kiisseleitä, pullia ja pieniä kakkuja. Kuvasin ne puhelimella ja laitoin Instagramiin sekä WhatsAppin status-päivityksiin. En valehdellut. Kirjoitin suoraan: “Myyn leivonnaisia, jotta voin ostaa vaippoja ja maitoa.” Ihmiset alkoivat ostellaosa säälistä, muutama ihan herkkusuuna. Niillä rahoilla selvisin toripäivistä, säästin vähän vuokraan ja sain ostettua välttämättömät.
Pian aloin tehdä myös lounaita tilauksestariisiä, hernekeittoa, kanapataa, jauhelihapiirakoita. Yksi ystävällinen naapuri, Juhani, kuljetti ruoat skootterilla ympäri kaupunginosaa, ja maksoin hänelle polttoaineista. Nousin viideltä aamulla, suuri vatsa ja poika jaloissa pyörien, laitoin liedet kuumiksi. Oli päiviä, jolloin väsymys pakotti istumaan tuolille hiljaa itkien. Silti seuraavana aamuna jatkoin taas.
Karsi säästöön euro eurosta. Kun tyttäreni syntymä oli ovella, äitini soitti. Pyysi tulemaan kotiin, ettei yksin tarvinnut olla. Tyttäreni syntyi siellä. Siitä lähtien vanhempani ovat olleet selkärankanieivät elätä, mutta pitävät minut pystyssä, hoitavat lapsia kun leivon.
Nyt poikani on 6-vuotias. Tytär kasvaa vikkelästi. Äitini kanssa perustin pienen leipomon. Se ei ole iso firma, mutta meillä on pieni lämpöinen huone jossakin Sörnäisissä, siellä leivomme kakkuja synttäreille, herkkupöytiä juhliin ja tilauksia naapureille. Emme ole rikkaita, mutta en mene nälkäisenä nukkumaan enkä pelkää huomista.
Tiedän miltä tuntuu, kun mies jättää naisen lasten kanssa. Se sattuu enemmän kuin mikään muu eikä ole reilua. Mutta yhtä tiedän paremmin kuin koskaanei voi vain odottaa, että joku tulee ja pelastaa. Ketään ei tullut minua hakemaan. Kun on lapsia, on vain painettava eteenpäin, vaikka yöt olisivatkin unenomaisia ja outoja, kuin Kallion kadut usvassa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
