ITSE LAHJA
Eeva-Maija Virtanen viehättävä, sinisilmäinen viisikymppinen, muodokas nainen, joskin hieman pyöristynyt ajan myötä, seisoi Helsingin keskustan viiden tähden hotellin sviitin ikkunalla. Hän siemaili pähkinälikööriä ja mietti:
No niin, tähän sitä on tultu Keski-ikäinen eronnut nainen yksin rakastavaisten hotellissa. Onneksi sentään sviitti, eikä mikään motelli sataman varrella siinä sitä vasta nolona olisi.
Eeva-Maija oli vakuuttunut, ettei elämässä ollut enää romantiikkaa. Kaikki sellainen jäi parikymmentä vuotta taakse, samaan aikaan kun viimeisetkin ovet paiskottiin teinien ja miehen lähdettyä. Miehiä tuli ja meni, mutta yleensä kaikki päättyi pettymyksiin ja alakuloisuuteen, joten Eeva-Maija oli päättänyt: hänelle ei enää suhteita.
Mutta sitten ilmestyi Hän virtuaalinen ihailija. Kirjoitti viestejä, joista Eeva-Maijan posket hehkuivat, ja ryhti suoristui itsestään. Niitä teki mieli tulostaa ja kiinnittää jääkaapin oveen muistuttamaan unelmista ja pitämään poissa itse jääkaapilta. Joskus Eeva-Maija mietti, oliko ihailija runokerhossa vai muuten vain ylenpalttisen vapaa-ajan piinassa.
Pian hän oli taas Maijuska. Ostoksilla hän hankki mekon, joka sai työkaverien posket vihertämään kateudesta ja rintaliivit yhtä kalliin kuin lento Ouluun. Hän jopa aloitti kuntosalilla: teki kyykkyjä kuin maailman kohtalo riippuisi siitä.
Jos kyykkään itseni hengiltä, haudatkaa minut tämä mekko päällä. Saapahan ex-mies katua, vitsaili Eeva-Maija synkästi ystävilleen.
Koitti se odotettu tapaaminen. Ja kyllä oli onnistunut. Tarkempia yksityiskohtia ei kirjata tähän, mutta peiliin katsoessa Eeva-Maija näki nuorentuneen ja onnellisen naisen.
Mutta toista tapaamista ei tullut. He olivat sopineet kohtaavansa Naantalin idyllisessä rantakaupungissa, joka suorastaan huokui romantiikkaa. Eeva-Maija suunnitteli tarkasti, jännitti ja valitsi tarkkaan hotellin. Hänen ihailijallaan kuitenkin iski yllättäen verenpainetauti, joten Eeva-Maija jäi yksin vieraaseen kaupunkiin hotellihuoneesa. Onko tämäkin joku kohtalon pila Nyt riittää, likka, älä ahnehdi.
Eeva-Maija istahti ikkunalaudalle liköörilasinsa kanssa ja yritti lohduttaa itseään:
No, mitäs tuosta. Mitä sitä kertoisi lapsenlapsille? Mummo, missä kohtasit toisen nuoruutesi? No Helsinki-Vantaan parkkipaikalla, odottaen miestä, jonka piti ottaa verenpainelääke. Romanttista, kerrassaan!
Aamulla hän lähti spa-hoitoihin ja päätti: Nyt, Eeva-Maija, tämä riittää. Tästä eteenpäin juhlitaan vain itselle. Iloitaan täysillä. Spa-hoitajat vakuuttivat, kuinka hänen ihonsa hehkui. Eeva-Maija vilkaisi peiliin ja totesi: hehkuhan siellä, muttei nuoruus vaan öljy.
Kaupunkikierros oli ihana. Opas oli kookas, harmaahiuksinen ja ääni kuin samettia. Vieressä höpisi lenkkipukuisen oloinen eläkeläisrouva, mutta Eeva-Maija kuunteli vain opasta. Kun tämä puhui Turun keskiaikaisista taisteluista, Eeva-Maija ajatteli: miehet ovat vuosikaudet valloittaneet kaupunkeja, naiset vain etsineet hyväksyntää tasapainoa tämäkin.
Teidän täytyy maistaa omenapiirakkaa, opas kehotti, johdattaen porukan kaupungin parhaaseen kahvilaan. Hän katsoi Eeva-Maijaa suoraan silmiin.
Piirakka oli jumalallista. Eeva-Maija melkein ihastui mutta taikinaan ja omenoihin. No, omenapiirakkaan ainakin voi aina luottaa, toisin kuin miehiin, Eeva-Maija hymähti itsekseen.
Seuraavaksi tuli shoppailua: meripihkariipus ja turkoosi mekko, joka istui niin napakasti yläosasta, että peilissä Eeva-Maija iski itselleen silmää. Mekko oli niin paljastava, ettei hän ollut varma, uskaltaisiko ikinä pukea sitä mutta eihän se estänyt häntä ostamasta.
Palatessaan lentokoneessa Eeva-Maija katsoi ulos ikkunasta ja huokasi: kaupunki katosi näkyvistä, aivan kuten pienet romanttiset haaveetkin.
No, ehkä he vielä joskus tapaisivat tai sitten eivät. Onneksi elämä ei siihen lopu.
Edessä odottivat uusi vaatekaappi, muutama lomamatka ja ehkä yksi omenapiirakka lisää. Kenties miehen kanssa. Tai sitten ilman.
Ja jollei miehen, niin ainakin vaniljajäätelöpallon kanssa, Eeva-Maija virnisti ja ummisti silmänsä rentona, aivan muutama haave vielä mielessään.
